Kaatuneitten Omaiset Helsinki pj. Raimo Kivimäki, piispatar Paula Niskanen, Kaatuneitten Omaisten Liiton toiminnanjohtaja Jarmo Hietanen.

Minulla on ilo toivottaa teidät tervetulleiksi Pääkaupunkiseudun sotaorvot ry:n 15-vuotisjuhlaan. Tätä juhlaa ovat olleet järjestämässä monet ihmiset. Heistä keskeisin toimija on ollut juhlatoimikuntamme puheenjohtaja, äskettäin merkkipäiväänsä viettänyt Pirkko Koroma. Tahdomme, paitsi vähän myöhässä onnitella, myös kiittää sinua ja kauttasi kaikkia meidän puolestamme työtä tehneitä.

Koska meneillään on juhlamme ainoa puhe, tahdon jo etukäteen kiittää teitä, jotka palvelette meitä tämän juhlan aikana: Lauluyhtye Hyvät herrat, kirjoittajaryhmä Orvokit, hovimestari Jussi Pekkinen ja ravintola Postin henkilöstö, soitinyhtye sekä juontajamme Kalle Kuntsi. Kiitos, että olette tekemässä meille tätä juhlaa!

Olemme tänään saaneet vastaanottaa myös huomionosoituksia ja ystävällisiä tervehdyksiä. Tahdon kiittää niistä  Kaatuneitten Omaisten Liittoa, Kaatuneitten Omaiset Helsinki ry:tä, Lohjan Kaatuneitten Omaiset ry:tä ja Länsi-Uudenmaan sotaorvot ry:tä.


Tänään vietettävä juhla on osa laajempaa ilmiötä. Kuluvana vuonna monet sotaorpoyhdistykset ovat viettäneet tai tulevat viettämään juuri 15-vuotisjuhlaa. Jotain siis tapahtui 2000-luvun taitteessa ja pian sen jälkeen.

Äskettäin julkaistussa Kaatuneitten Omaisten Liiton 70-vuotishistoriassa tohtori Jarkko Kemppi kuvaa sotaorpojen aktivoitumista 1900-luvun lopulla. Ajatus sotaorpoyhdistysten perustamisesta tosin oli elänyt jo aiemmin. Esimerkiksi Sotaorpojen valtakunnallinen alaosasto oli aloittanut toimintansa vuonna 1982, jatkaen Kaatuneitten Omaiset Helsinki ry:n työtä. Sotaorpoasiaa oli tuotu esille myös esimerkiksi konserttien kautta, joiden toteuttamisessa jäsenemme Pirkko Helenoron panos on ollut ratkaiseva. 

Vuosituhannen taitteeseen tultaessa oltiin tilanteessa, jossa sotaorvot alkoivat eläköityä. Aikaa jäi toimintaan, johon aiemmin ei ollut juuri mahdollisuuksia. Myös Neuvostoliiton hajoamista seurannut henkisen ilmapiirin vapautuminen rohkaisi toimintaan. Iän myötä ihminen alkaa usein myös pohtia lapsuuttaan ja nuoruuttaan.

Tässä tilanteessa syntyi siis myös tänään juhliva yhdistys. Perustamiskokous pidettiin huhtikuun lopulla vuonna 2001 ja paikalle saapui silloin 46 sotaorpoa. Perustamisasiakirjan allekirjoitti 28 sotaorpoa, joista osa on tänään paikalla kunniavierainamme.

Pienen alkuhämmennyksen jälkeen uudet sotaorpoyhdistykset alkoivat liittyä alun perin ensisijaisesti sotaleskien järjestönä toimineeseen Kaatuneitten Omaisten Liittoon. Liiton kannalta tämä oli arvokas asia, koska se sai näin merkittäviä uusia voimavaroja toimintaansa.

Toisaalta sotaorpoyhdistykset saivat keskuselimen, joka monin tavoin on voinut ajaa jäsenyhdistysten yhteisiä päämääriä. Esimerkkinä mainittakoon sotaorpotunnuksen saaminen.

Hyvät kuulijat. Tänään juhliva yhdistyksemme on mielestäni juuri 15-vuotiaan oloinen. Se on nuorekas,  reipas ja hyvin aktiivinen. Olen kiitollisena monta kertaa ajatellut sitä tapaa, miten esimerkiksi hallituksen jäsenet ovat tarttuneet eteen tulleisiin tehtäviin. Yhdistyksemme on Kaatuneitten Omaisten Liiton suurin jäsenyhdistys lähes tuhannella jäsenellään. Tämä kertonee siitä, että se koetaan tärkeäksi vertaistuen kanavaksi.

Näillä ajatuksilla tahdon teitä tervehtiä ja toivottaa teille hyvää ja virkistävää juhlaa!    

Mikä joukko? Mikä yhteisö yhteen kokoontuu?
Ikää on, sen huomaa, vaan mitä toistemme seurasta haemme ja saamme,
kun yhteyttä ei murteesta, ei puheenparresta kuule; ei päältä näy, mutta sinä siinä ja minä kanssasi yhteen käyn?
 
Jo valkenee, kun sanoja raskaita kaksi liitämme yhteen: ”sota”, se ensimmäinen ja toinen niistä ”orpo”. Niistä kolmannen, surusanan, saamme ja se meidät yhteen liittää – sana haikea syvällä sydämessä. Sen alle emme kuitenkaan ole painuneet ja haluamme elämää kiittää, koska yhä yhdessä ollaan. Paljon menetimme, kun isä tai äiti kesken lapsuutemme iäksi katosi – tai kun onnea ei sen vertaa ollut, että olisi isän edes tavannut. Ja äiti Suomeen jäi niiltä, jotka vuosikausiksi Ruotsiin joutuivat.
 
Emme me elämää paossa ole, vaikka sotaa pakenimme: seitsemän vuosikymmentä olemme tahoillamme taivaltaneet; toki suuri, suuri joukko ystäviä on läheltämme iäksi poistunut.

Me elämme! sanot, ja minä toistan: me elämme vahvasti monessa mukana ja nautimme elämän rikkaudesta. Me nauramme ja laulamme ja hauskaa on.
 
Yhdessä olemme PSSO: Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry ja olemme kokoontuneet yhteen jo 15 vuotta. Mitä kaikkea olemmekin ehtineet?

Teimme työtä, että sotaorvot saisivat valtiovallalta virallisen tunnustuksen menetyksestään. Työ onnistui ja tätä Sotaorpo-tunnusta voimme nyt kantaa rinnassamme.

Toiminta on ollut muutenkin tarmokasta ja aikaansaavaa.
Hallitukset ovat uurastaneet, eivätkä ”pohjaan palaneet”. Vastahan meillä on neljäs puheenjohtajakin!

Muistellaan!

Jo vuonna 2003 saatiin järjestettyä viihdekonsertti ”Sulle kauneimmat lauluni laulan” Helsingin Kulttuuritalolla. Nimekkäät esiintyjät viihdyttivät vanhoilla ihanilla sävelillä ja lauluilla ja yhdistyksen kukkaroon kertyi mukava summa.

Perinteeksi ovat muodostuneet harrastunnelmaiset Itsenäisyyspäivän konsertit Helsingin Vanhassa kirkossa arvovaltaisine esiintyjineen.

Sotaorpojen Muistopuu ei menestynyt Mäntymäellä, mutta Hietaniemen hautausmaalla muistopaasi koivuineen on saanut olla rauhassa.

Vuonna 2009 alkoi virallinen sotaorpojen rekisteröinti Kaatuneitten Omaisten Liiton KOL:n ja meidän rekistereihin. Yhdistyksen työpanos tässä suuressa urakassa oli huomattava.

Vuosien ajan matkustettiin isien taistelupaikoille. Kyynelsilmin kuunneltiin selostusta tapahtumista ja mieli loihti isän sinne taistelemaan. Jotta lapsille jäisi vapaa isänmaa. Sinun isäsi ja minun myös! Näitkö hänet korsussa tai juoksuhaudassa – sinäkin, jolle isä on vain valokuvasta tuttu? Kokemus rauhoitti mieltä, eikö vain!    
                               
”Sodistamme selviytyneet lapset” -näyttelyn innoittamana perustettiin historiaryhmä. Sen jäsenille oli erityisen tärkeää Helsingin ja lähiympäristöjen sankarihautoihin, kirkkoihin ja arkistoihin tutustuminen. Tuloksena oli vuonna 2011 ilmestynyt 10-vuotishistoriikki ”Me yhdessä”.

Hengelliseen ryhmään mennään rauhoittumaan, rukoilemaan yhdessä ja keskustelemaan sekä laulaen virkistystä sielulle saamaan.

Kirjoittajaryhmä Orvokit lievitti suruansa kirjoittamalla ja julkaisi muistoistaan  teoksen ”Kaikki vaan tapahtui”. Orvot kirjoittajat muuttui OrvoKit -nimeksi, kun joukkoomme ilmaantui kirjoitustaitoisia miehiä lisää, tuloksena novelliantologia ”Käsi kädessä” ja runoantologia ”Kevyttä ja punnittua”.

Sirpaleet-kuoro on monta herkkää hetkeä tuonut, silmät kyyneliin tai hymyn huulille ja viestinyt sotaorvoista.

Runoniekat on monin sanoin mielihyvää tuottanut, lausunut omia runojaan ja toisten runoja tulkinnut.

Saksan ryhmässä ylläpidetään kielitaitoa ja kirjallisuudesta sekä ajankohtaisista asioista  auf Deutsch - keskustellaan.

Thalianrinki hankkii lippuja teattereihin ja konsertteihin, korketasoista esityksistä nauttimaan.

Ahkerat Tarpojat on kuuden vuoden aikana useisiin mielenkiintoisiin kohteisiin ja toisiinsa tutustunut.

Retkiryhmäläiset kiiruhtavat kulttuuririentoihin ja näyttelyihin sekä lähiseudulle, että kauemmaksikin. Suun ja vatsan nautintoja unohtamatta, tietty.

Kaverit-ryhmä lopettaa kymmenvuotistaivaltaan. Ystäväpiiri kiiruhtaa antamaan meille tukea.
                                               
Alueryhmät täydentävät toimintaa keskittyen ikääntymisen tuomiin muutoksiin. Hakevat tietoa asumisesta, terveydenhoidosta sekä palvelujen ja tukitoimien saamisesta unohtamatta kulttuuria ja elämän iloisia asioita.

Teatterin taikaa ovat espoolaiset nauttineet, konserteissa korvahyvää saaneet ja Pariisin varpusen, Edith Piafin lauluja kuunnelleet Susanna Haaviston tulkitsemana. ”Gabriel tule takaisin” ja ”Ottaa sydämestä” ovat sydäntä sykähdyttäneet ja naurun kirvoittaneet.

Vantaan ryhmän toiminta on ollut tehokasta ja suunnitelmallista. Teatteria - teatteriapa hyvinkin. He ovat toisia sotaorpoja tavanneet vieraillessaan Tampereella, Porvoossa ja Porkkalassa sekä tutustuneet paikkojen historiaan.   
                                
Ystävyys ja ruoka – siinäpä mainio yhdistelmä! Keravalla nämä on
onnistuneesti yhdistetty herkkuruokien ja leivonnaisten ohjeita vaihtaen, ja aisti-iloa täydentämään on vaihdettu myös kukkien ja kasvien taimia.
                                                    
Hyvinkään sotaorpoja ovat kiinnostaneet ympäristöasiat ja maapallomme ekologinen tila. Tarinoita heidän kynistään on lähtenyt Huoltoviestiin.
 
Nurmijärveläisiä on askarruttanut muisti ja ikääntyminen, syrjäytyneiden ja yksinäisten ihmisten tilanne sekä väsymys liikenteessä. He ovat Aallon ja Sibeliuksen jäljillä matkanneet.

Juuri, kun epäilimme vanhuuden yrittävän soluttautua joukkoomme saammekin uuden ryhmän, Lukutoukat ja toimintamme uudistuu vireästi.

Ieva-Kaisa pohtii Kari Suomalaisen kortissa ”kuees joku jossai jollokii, mut ko ei kukkaa missää, mittää, millokaa, mutta ko aina vaa....”. Me emme jääneet voivottelemaan, vaan tartuimme toimeen! Tulokset ovat nähtävissä, kuultavissa, käsin kosketeltavissa.

Tässä olemme – yhdessä – samanlaisten kokemusten yhdistäminä, ystävinä ottamassa vastaan, mitä meille elämä suo!

Syyskuussa 2016
OrvoKit

Kutsuvieraspöydässä vasemmalta: Juhani Ranta, Tapani Långström, vpj Mirjami Airaksinen, Viljo Lehtonen, Paavo Kohtala, Heikki Tirkkola.
Oikealta: Maija Väisänen, Annikki Saarenmäki, Kari Airaksinen, Samuli Heino

Vasemmalla Aira Samulin, KOL pj, Pääkaupunkiseudun Sotaorpojen pj Hannu Niskanen, Lohjan Sotaorpojen pj Vilho Eerola.
Oikealla: KOL kunniajäsen Pirkko Helenoro, ??, KOL toiminnanjohtaja Jarmo Hietanen, KO Helsinki pj. Raimo Kivimäki.

Perustajajäsenet Riitta Jormanainen, Lea Heino, Pirkko Helenoro, Liisa Vänskä, Toivo Vänskä, Seija Tammisto, Marjatta Räsänen, puheenjohtaja Hannu Niskasen onnitellessa.

merkkien jakajina hallituksesta vpj Mirjami Airaksinen, tiedottaja Sirkka-Liisa Tarjamo, pj Hannu Niskanen.
Merkkien saajat: Kaisa Böök, Lea Heino, Anneli Juntto, Paavo Kohtala, Pirkko Koroma, Anneli Matilainen, Anna-Leena Myllylä, Annikki Saarenmäki, Terttu Snellman, Heikki Tirkkola.

Vasemmalta: Lasse Myllymaa, Jouni Tarjamo, Johannes Niskanen (istumassa), Martti Piipponen, Kristian Kajander, Juhani Jääskeläinen.