Sotaorvon puolisona haluan onnitella Pääkaupunkiseudun Sotaorvot  -yhdistystä! En nähnyt ohjelmassa tilannetta, jossa olisin voinut tämän teille kaikille kertoa ja siksi teen sen tämän liitesivun kautta:

Olen saanut seurata yli 40 vuoden ajan sotaorpovaimoni elämän taivalta, miten hän kantoi sisällään lapsuuden ensimmäisistä muistoista lähtien pohjatonta isän ikävää
- ikävää, mitä mikään ei voinut sammuttaa
- ikävää, mitä ei koskaan voinut unohtaa kuin korkeintaan muutamaksi lyhyeksi onnen hetkeksi.

Hänen isänsä oli palvelukseen astuttuaan Turussa, mutta ennen rintamalle siirtymistään, saanut jostain kahden kaverinsa kanssa hankittua auton. He maksoivat kuljettajalle ja tämä ajoi heidät Yläneelle kotikylälle hyvästelemään vaimonsa ja lapsensa.
Kun miehet olivat palanneet autoon, kuljettaja oli kysynyt vaimoni isältä:

"Uskoks sää sodan syttyvän?"
Isä oli vastannut:
"Kyllä maailma on nin sekaisin, ettei mekän tästä muuton selvitä!"
 Ja oli jatkanut:
"Ei meillä, joitten elämä siälä päättyy, sitten ennää hättää ole, mutta nämä, jotka tänne jää, on kovilla pitkän aikaa...!"

Vaimoni kohdalla se aika kesti lähes 72 vuotta. Viimeisen vuosikymmenen alussa hän löysi tiensä Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry:n toimintaan ja jäsenyyteen.
Hän sanoi monesti. "Nyt koen tulleeni omieni joukkoon...!"

Sain seurata sivusta, miten hänen sotaorvon taipaleensa viimeinen vuosikymmen oli lohdullisempi, iloisempi ja parempi kuin aikaisemmat...sillä hän koki päässeensä "omiensa joukkoon".

Tästä olen kiitollinen teille kaikille, hyvät ystävät Pääkaupunkiseudun Sotaorvoissa. Sillä puolisokaan ei voi jakaa pohjimmiltaan sitä isän ikävää, jonka voi jakaa vain toinen, joka on kasvanut lapsuudestaan saakka saman ikävän keskellä. Tämän Orvokki kuvasi itse Kaatuneitten Omaisten Liiton Hengellisten- ja Kulttuuripäivien iltatilaisuuden puheessaan Helsingin Tuomiokirkon Kryptassa https://www.sotaorvot.fi/iltakirkko2007_10_06.html


Kiitän ja onnittelen yhdistystänne ja tervehdin teitä kaikkia jäseniä Anna-Mari Kaskisen sanoin:

Toivon sinulle, ystäväni, että hymyyn taas puhkeaisit, että mykkyyden yönkin jälkeen taas laulun siiville nousta saisit. Toivon sinulle, ystäväni, että löytäisit polkusi uuden. Nähdä saat miten ilo pulppuaa vielä lähteestä salaisuuden. Toivon sinulle, ystäväni, että huolista hellittäisit, että pimeiden päivien jälkeen taas syliin Suurimman varaan jäisit. Pyydän sinulta, ystäväni, älä toivoa milloinkaan heitä. Ja kun itse et jaksa uskoa kulkee vierelläsi enkeleitä! * * *