Koska varsinaisessa kansakoulurakennuksessa ei tuolloin riittänyt tilaa alakoululaisille, päädyttiin tilapäisratkaisuun. Seurahuoneen biljardisaleista kannettiin biljardipöydät pois ja tilalle tuotiin pulpetit. Biljardihuoneessa oli hyvät tilat, katto korkealla ja seinät leveällä.



KOULUTILAT
Kolmet kaksoisovet vähät ihmetyttivät, mutta eivät haitanneet. Oli musta taulu ja kateederi. Mielenkiintoisin oli yhden oven eteen asetettu hiekkalaatikko, moderni havaintoväline, jota käytettiin mm. maantiedon alkeiden opiskelussa.
Ei kovin moni meistä ollut nähnyt harmoniakaan, josta opettaja tarmokkaasti polki virsiä ja tarkoin valikoituja koululauluja.
Takanurkassa oli kakluuni, jonka siivooja lämmitti joka aamu puilla. Uunissa ei mitään ihmeellistä ollut. Sellaiset meillä oli kaikilla kotona.
Kotona ei kuitenkaan ollut vesiklosettia (WC) . Tämä ihme sijaitsi Seurahuoneen ravintolan yhteydessä, ja meillä alakoululaisilla oli oikeus sitä käyttää. Onneksi ei tarvinnut juosta yläkoulun isoon, vähän pelottavaan ulkohuusiin.

OPETUSVÄLINEITÄ
Ensimmäinen oppikirjamme oli tietysti Aapinen, niin kuin on ollut Mikael Agricolan ajoista lähtien.
Muun opetusmateriaalin muodostivat moniväriset opetustaulut (suuria pahvikuvia), jotka nykyisin ovat monen keräilijän suosiossa.
Ja tietysti meillä oli sinikantiset vihkot.
Hiekkalaatikkoa käytettiin, paitsi maantiedon havainto-opetuksessa, myös raittiuskasvatuksen opinnoissa. Toisessa päässä oli se kuuluisa Turmiolan Tommin tönö, toisessa raittiin perheen mallikelpoinen asumus. Hidasoppisimmankin päähän upposi opetus. Joulun aikaan hiekkalaatikkoon ilmestyi ihmeen kaunis kirkko, joka oli sisältä valaistu.
Sota-aikana ei minkäänlaisesta askartelumateriaalista ollut tietoakaan. Esimerkiksi liimaa ei saanut ostaa mistään. Vehnäjauholiisteri ja keitetty peruna tulivat tutuiksi, mutta aika huonosti ne liimana toimivat.

OPETTAJAT
Opettajamme Elna Lumme oli monessa suhteessa aikaansa edellä. Mielikuvitusta ja kekseliäisyyttä ei häneltä puuttunut. Lumme kävi tavan takaa tutkimassa paperitehtaan hylkyvarastoa, mistä löytyikin yhtä ja toista käyttökelpoista.
Paikkakunnan aikuisetkin ihastelivat aikaansaannoksiamme. Mieleeni on jäänyt kuusijuhlaan koristelemamme monimetrinen kuusi. Opettaja oli löytänyt tehtaan varastosta kapeata paperirihmaa, josta sommittelimme ja liimailimme lumikiteitä. Kuusi oli kaikkien mielestä aivan ihastuttava.
Elna Lumme oli tiukan seminaarikasvatuksen saanut pedagogi, ei välttämättä mikään lapsipsykologi, mutta taitava opettaja. Tervakosken kylässä hänellä olikin legendaarinen maine. ”Jos ei Lummen Elna saa mukulaa oppimaan lukemaan, niin ei sitten ketään muukaan”.

SOTA TUNTUI LASTEN ARJESSA MONIN TAVOIN
Kun tarkastelee luokkakuvaa vähän tarkemmin, huomaa, että useimpien lasten vaatteet näyttävät kuluneilta ja vähän ahtailta, uloskasvaneilta.
Osuuskaupan hyllyt ammottivat tyhjinä. Kankaat ja ompelutarvikkeet olivat kiven alla tai pikemminkin mustassa pörssissä. Aikuisten vanhoista vaatteista ommeltiin lapsille uusia, mutta eihän tämäkään varasto ehtymätön ollut.
Isompien lasten pieniksi käyneet vaatteet pantiin nopeasti kiertoon.
Kenkäpula oli erityisen vaikea. Kengät kuluvat ja lasten jalat kasvavat nopeasti. Kuvassa oikealla on opettajalla jalassa tyypilliset pula-ajan puukengät, joitten päällinen on tehty vettä hylkiväksi käsitellystä paperikankaasta.

KOULURUOKA
Talvi 1941- 1942 oli elintarvikkeiden saannin kannalta erityisen vaikea. Kevät 1942 kulkikin kansan suussa nälkäkeväänä. Kansanhuollon määräämät korttiannokset oli vedetty äärimmäisen tiukoiksi. Jo vuonna 1943 säädettiin laki ilmaisesta kouluruokailusta, mutta varsinaisesti sen katsotaan alkaneen vuonna 1948.
Tervakosken kansakoululaisille pantiin nopeasti pystyyn koulukeittola entiseen keilahuoneeseen.
Tehtaan johto oli tottunut ottamaan vastuun kyläläisten tarpeista. Puusepänverstaalla nikkaroitiin pöydät ja penkit. Jostain saatiin hankittua emaliset kupit, joista tarjoiltiin niin puurot kuin vellitkin.
Ruokalistalla oli ainoastaan puuroa tai velliä vuoropäivinä. Myöhemmin saatiin vaihtelua hernekeitosta, joka olikin kaikkien suosikkiruoka.
Oppilaiden velvollisuutena oli toimittaa keittolaan elintarvikkeita. Jos ei muuta niin kaksi litraa puolukoita, mieluummin oppilaan itsensä poimimia.
Kun listalle saatiin lihakeitto, kuului oppilaitten velvollisuuteen osallistua perunan kuorintaan. Isossa saavissa urakkaa riitti.
Luokkakuvassa on myös mukana keittolan emännän pikkutyttö, joka hyöri keittiössä mukana. Sen ajan päivähoitoa.

KALANMAKSAÖLJY
Suureksi harmiksemme oli opettaja Asikaisen (kuvassa vasemmalla) onnistunut jollain konstilla hankkia laatikollinen kalanmaksaöljyä. Ruokailun päätteeksi asetuimme jonoon lusikka kädessä. Opettaja kaatoi lusikan piripintaan haisevaa kalamaksaöljyä ja valvoi silmä kovana, että lusikka myös tyhjeni oppilaan suuhun. Tämä piina jatkui monta viikkoa. Toimenpide oli erinomainen, mutta eihän lapset sellaisia asioita ajattele.

Eräänä sotatalvena, mahdollisesti kevättalvella 1943, elintarvikekorteilla sai lunastaa jotain ennennäkemätöntä - appelsiineja. Jako oli tarkka. Aikuiselle yksi appelsiini, lapselle kaksi.  Kun äitini ja isoisäni luovuttivat kumpikin oman appelsiininsa minulle, olin hetken kylän hyväosaisin tyttö.

KUVA KERTOO PALJON MUUTAKIN
Kuvan lapsista kuusi on evakkolapsia, kolme sotaorpoa ja yksi sotalapsi.
Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta evakuoitiin noin 420 000 henkeä, joista puolet oli lapsia. Sota jätti jälkeensä  55 000 sotaorpoa, muutaman tuhatta saksalaisten sotilaitten lapsia. 
Yli 70 000 lasta siirrettiin sotalapsina Ruotsiin. Tilastot eivät ole tarkkoja.
Kun maa käy selviytymistaistelua ylivoimaista vihollista vastaan, keskitetään voimat olennaiseen. Tilastojen pito tai lasten hyvinvointi ei voi olla päällimmäisenä asiana. Sodan ajan lapsia koskevaa tutkimusta on myös verraten vähän. Eniten on tutkittu sotalapsia, aina väitöskirjatasolle yltäen (Pertti Kavén).

LASTEN KOHTALOITA
Jos luokkakuva olisi otettu muutamaa kuukautta myöhemmin, olisivat mukaan tulleet inkeriläissisarukset Olga ja Vihtori sekä Helsingin pommituksia pakoon tullut Ritva-Maj.
Kaksi lapsista olisi kuollut. Keuhkotuberkuloosi oli vielä 1940-luvullakin tappava tauti. Monet lapset olivat aliravittuja tai ainakin yksipuolisesti ravittuja. Antibiootit ja monet muutkin nykyisin tunnetut lääkkeet tulivat siviiliväestön käyttöön vasta sodan jälkeen.
Olgan ja Vihtorin myöhempiä kohtaloita en tunne. Ehkä pakenivat perheineen Ruotsiin, ehkä lastattiin härkävaunuihin kohti Siperiaa kolkuttaviin juniin. Rauhansopimus Neuvostoliiton kanssa edellytti inkeriläisten luovuttamista.

SODAN AJAN KOULULAISET TÄNÄÄN
Luokkakuvan lapsista kaikki ovat täyttäneet vähintään 80 vuotta. Osa on luonnollisesti jo siirtynyt tuonilmaisiin (kuollut). Osa saa viettää itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlia. Meillä on ollut onni elää suuren kehityksen vuosia ja nähdä maan vaurastuvan. Jos Suomen tarina ei ole menestystarina, niin ei sitten mikään.  Tämän soisin edes juhlavuonna muistuvan suomalaisten mieleen.

Klikkaa seuraavaan vaiheeseen:





Paluu sotaorvon elämänkaaren alkuun

Paluu nuorten hankkeen etusivulle



* * *