 |
EVAKKOLASTEN
ELÄMÄNVAIHEISTA vuorovaikutuksellinen hanke nuorille |
|
Osa Suomen itsenäisyyden 100 v ohjelmaa
Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry:n tutkiessa
SOTAA LAPSEN NÄKÖKULMASTA JA VAIKUTUSTA JÄLKIPOLVIEN ELÄMÄÄN.
3. TERTUN EVAKKOMATKA |
LÄHDÖN HETKELLÄ
Lapsi kokee lähdön tunteena. Osa meistä muistaa, että äiti sanoi: "Katso nyt kotiasi viimeisen kerran!"
Osa meistä sulki tilanteen kokonaan pois tietoisuudesta, syntyi musta tyhjä aukko moneksi vuodeksi. Osa meistä imi itseensä aikuisten tuskan ja ikävän tunteet ja ne muuttuivat omiksi tunteiksi.
Lapsen kokemukseen vaikutti myös se, minkä ikäinen hän oli kotinsa jättäessään.
5 - VUOTIAANA MATKAAN
Minä olin 5-vuotias. Minun 5 v piti olla iso ja selvitä. Paljon pienemmät tekivät evakon matkaa ja toiset syntyivät matkan aikana, kuka rautatievaunussa, kuka vieraassa talossa tai joukkomajoituksessa.
KUUKAUDEN MATKA HEVOSEN KÄRRYSSÄ
Ikävä ja kodittomuus olivat voimakkaina mielessäni. Ruokaa ei aina ollut. Nälkä oli.
En tehnyt matkaa junassa, vaan kuukauden matka jonnekin hevosen rattailla vieraiden ihmisten kanssa - inkeriläisten kanssa kuten minä.
Yhteiskunta sijoitti evakot melko hyvin. Ei ollut kokoamisleirejä. Mutta ei kaikki ihmiset halunneet meitä lähelleen.
KOULUTIEN ALKUUN
Koulu oli monille lapsille alkuun tuskaisaa. Oli outo murre ja ainakin outoja sanoja. Kiusattiin. Mutta useimmat lapset oppivat pian uudet jutut ja halusivat unohtaa menneisyytensä.
HÄPEÄN TUNNE - PAKOON
Tunteet taas, häpeä oli hyvin voimakas. Ikävä entiseen kotiin lientyi aikanaan mutta se oli
jatkuvasti kotona läsnä vanhempien ja isovanhempien puheissa. Lapsi eli siinä raossa. Monet evakkolapset haluttiin kouluttaa ammatteihin.
Monet lähtivät ulkomaille kun ei sitä sitovaa kotia ollut. Sotaan asti vanhempamme olivat usein asuneet samoilla seuduilla ja Ruotsi oli jo ihmemaa.
PUHUMATTOMUUS ALKAA MURENTUA
Vasta keski-iässä sai alkaa puhua. Puhumista on riittänyt varsinkin 1990 alkaen. PääsiN käymään raunioilla. Syntyi Evakkolapset ry ja perustettiin vertaisryhmiä.
VERTAISTUKEA JA MUISTOJEN KOHTAAMISTA
Tehtiin eri puolilla Suomea vaelluksia niinkuin silloin sodan aikana. Mentiin ryhmäretkille entisiin kotipaikkoihin.Vietiin omia lapsia mukana. Kaikki tämä on ollut terapiaa saman kokeneiden parissa.Nuorille kaikki tämä on historiaa. Mutta kaikilla on varmaan suvussa ollut näitä erilaisia sota-ajan sukulaisia Jotain on sieltä tarttunut suvun nuoriinkin. Ainakin tunteiden tasolla.
ELÄMÄN MITTAINEN TAIVAL
Nykyhetkessä me vanhat ihmettelemme maahanmuuttajia. Ymmärrämme ja toisaalta emme. Meidän evakkouden puhumattomuus 40v on edelleen kipeä asia.
Me olemme selvinneet ja eri heimoisen puolison kanssa on juttua ja komplikaatioita selvitelty.
Lapsi kokee lähdön tunteena. Osa meistä muistaa, että äiti sanoi: "Katso nyt kotiasi viimeisen kerran!"
Osa meistä sulki tilanteen kokonaan pois tietoisuudesta, syntyi musta tyhjä aukko moneksi vuodeksi. Osa meistä imi itseensä aikuisten tuskan ja ikävän tunteet ja ne muuttuivat omiksi tunteiksi.
Lapsen kokemukseen vaikutti myös se, minkä ikäinen hän oli kotinsa jättäessään.
5 - VUOTIAANA MATKAAN
Minä olin 5-vuotias. Minun 5 v piti olla iso ja selvitä. Paljon pienemmät tekivät evakon matkaa ja toiset syntyivät matkan aikana, kuka rautatievaunussa, kuka vieraassa talossa tai joukkomajoituksessa.
KUUKAUDEN MATKA HEVOSEN KÄRRYSSÄ
Ikävä ja kodittomuus olivat voimakkaina mielessäni. Ruokaa ei aina ollut. Nälkä oli.
En tehnyt matkaa junassa, vaan kuukauden matka jonnekin hevosen rattailla vieraiden ihmisten kanssa - inkeriläisten kanssa kuten minä.
Yhteiskunta sijoitti evakot melko hyvin. Ei ollut kokoamisleirejä. Mutta ei kaikki ihmiset halunneet meitä lähelleen.
KOULUTIEN ALKUUN
Koulu oli monille lapsille alkuun tuskaisaa. Oli outo murre ja ainakin outoja sanoja. Kiusattiin. Mutta useimmat lapset oppivat pian uudet jutut ja halusivat unohtaa menneisyytensä.
HÄPEÄN TUNNE - PAKOON
Tunteet taas, häpeä oli hyvin voimakas. Ikävä entiseen kotiin lientyi aikanaan mutta se oli
jatkuvasti kotona läsnä vanhempien ja isovanhempien puheissa. Lapsi eli siinä raossa. Monet evakkolapset haluttiin kouluttaa ammatteihin.
Monet lähtivät ulkomaille kun ei sitä sitovaa kotia ollut. Sotaan asti vanhempamme olivat usein asuneet samoilla seuduilla ja Ruotsi oli jo ihmemaa.
PUHUMATTOMUUS ALKAA MURENTUA
Vasta keski-iässä sai alkaa puhua. Puhumista on riittänyt varsinkin 1990 alkaen. PääsiN käymään raunioilla. Syntyi Evakkolapset ry ja perustettiin vertaisryhmiä.
VERTAISTUKEA JA MUISTOJEN KOHTAAMISTA
Tehtiin eri puolilla Suomea vaelluksia niinkuin silloin sodan aikana. Mentiin ryhmäretkille entisiin kotipaikkoihin.Vietiin omia lapsia mukana. Kaikki tämä on ollut terapiaa saman kokeneiden parissa.Nuorille kaikki tämä on historiaa. Mutta kaikilla on varmaan suvussa ollut näitä erilaisia sota-ajan sukulaisia Jotain on sieltä tarttunut suvun nuoriinkin. Ainakin tunteiden tasolla.
ELÄMÄN MITTAINEN TAIVAL
Nykyhetkessä me vanhat ihmettelemme maahanmuuttajia. Ymmärrämme ja toisaalta emme. Meidän evakkouden puhumattomuus 40v on edelleen kipeä asia.
Me olemme selvinneet ja eri heimoisen puolison kanssa on juttua ja komplikaatioita selvitelty.
JÄLKIVIISAUS EI MUUTA TAPAHTUNUTTA - AUTTAA MEITÄ YMMÄRTÄMÄÄN NE VAIHEET ELÄINEITÄ - VOIMME OPPIA TULEVAISUUTTA VARTEN
Ihmistä ei voi vahingoittaa se, mitä
hän tietää, mutta se voi vahingoittaa, mitä ei tiedä!
| Siirry seuraavaksi |  | 4. MARTIN EVAKKOTAIVAL |
Paluu evakkolasten aloitussivulle
Paluu nuorten hankkeen etusivulle
* * *
| Paluu Pääkaupunkiseudun sotaorpojen Suomi 100v hankkeen etusivulle |