Kunnioitettu Sotaveteraani, arvoisat kutsuvieraat, hyvät sotaorvot ja muut juhlavieraat, minulla on ilo toivottaa Teidät tervetulleiksi Kanta-Hämeen Sotaorpojen15-vuotisjuhlaan!

Vaikka yhdistyksemme on vain rippikouluikäinen, juuremme menevät vielä pidemmälle taaksepäin, sillä jo 40-luvulla perustettiin Kaatuneitten Omaisten Yhdistyksiä. Näinollen on toimittu jo vuosikymmeniä sotaorpojenkin hyväksi. Sotaorpojen rooli vahvistui 2000-luvulla, kun sotaorvot alkoivat perustaa omia yhdistyksiään. Ilman alkuaikojen tarmokkaita henkilöitä, jotka perustivat yhdistyksemme, emme nyt juhlisi 15-vuotista yhdistystämme.  27 päivänä syyskuuta 2013 saimme myös Valtiovallan Kunnianosoituksen Sotaorvoille ja Sotaorpotunnuksen.

Perinteenämme on tapahtumissamme sytyttää kynttilä sankari-isiemme muistoksi,  samalla muistamme sankariäitejämme.

Hehän ovat olleet meille lapsuutemme tuki ja turva

HYVÄT JUHLA VIERAAT!

Seuramme pitkäaikainen puheenjohtaja ja nykyinen kunniapuheenjohtaja Pirkko Myllyoja oli keväällä 2003 käymässä syntymäkaupungissaan Torniossa, kun siellä puuhattiin patsasta sotalapsille, jotka olivat sodan aikana Tornion kautta matkalla Ruotsiin. Kemissä jo vuonna 1996 oli paljastettu sotalapsipatsas ja Haaparantaan tuli vastaava patsas 2005.
Pirkko kertoi ihmetelleensä, kun sotalapsista puhutaan mutta sotaorvoista ei. Hämeenlinnaan palattuaan Hän kuuli, että sotaorvoille oli vuodesta 1999 alkaen perustettu omia yhdistyksiä. Pirkko oli yhteydessä Pääkaupunkiseudun Sotaorpoyhdistykseen ja kutsui yhdistyksen silloisen puheenjohtajan Lea Heinon kertomaan Kaatuneitten Omaisten Liiton ja sen alaisten yhdistysten toiminnasta.

Pirkko varasi ajan Tykistömuseolta ja kutsui lehti- ilmoituksella Hämeenlinnan alueella olevia sotaorpoja kokoukseen 5.5.2003.
Paikalle saapui Heinon ja tiedottaja Vertasen lisäksi 35 Hämeenlinnasta ja lähikunnista kotoisin olevaa sotaorpoa. Paikalle saapuneiden suuri määrä yllätti niin kutsujan kuin kutsun saaneetkin.

Lea Heino kertoi Kaatuneitten Omaisten Liitto ry:stä ja Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry:stä ja liiton hyväksymistä yhdistyksiä koskevista säännöistä. Vilkkaan keskustelun jälkeen päätettiin perustaa oma yhdistys ja sen nimeksi Kanta-Hämeen Sotaorpoyhdistys. Nimeksi sovittiin Kanta-Häme koska paikalla oli useita edustajia Hämeenlinnan ympäristökunnista. Puheenjohtajaksi valittiin itseoikeutetusti Pirkko Myllyoja ja hallitukseen Hämeenlinnasta jo Helsingissä mukana ollut Osmo Noponen sekä Sinikka Hailla, Esko Raitanen ja Leena Sandberg sekä Janakkalasta Riitta Parkkonen ja Rengosta Jaakko Rautanen.

Hallitus pisti toimeksi ja jo 2.6.2003 pidettiin yleinen kokous, jossa hyväksyttiin mallisääntöjen mukaiset säännöt, päätettiin hallituksen kooksi puheenjohtaja ja 6-8 jäsentä. Uudeksi jäseniksi hallitukseen valittiin jo valittujen lisäksi Pekka Reijo Hämeenlinnasta ja Ulla- Maija Wilenius Lammilta. 15.11.2004 yleinen kokous hyväksyi KOL:n tarkistamat säännöt, jotka lähetettiin Patentti ja rekisterihallitukselle hyväksyttäväksi.

Yhdistys kokoontui kuukausittain kunkin kuukauden ensimmäisenä maanantaina. Kokouspaikkana toimi aluksi Pysäkin tilat keskikaupungilla, mutta sitten kokouspaikaksi sovittiin Tykistömuseo, sittemmin Museo Militaria.

Usein kokoonnuimme myös naapurikunnissa. Kokouksia pidettiin mm Hauholla, Janakkalassa, Forssassa, Larnmilla, Riihimäellä ja Rengossa. Kesäisin olemme tehneet teatterimatkoja useisiin kesäteattereihin, kävimme siivoustalkoissa Marielundissa ja matkoja muiden yhdistysten tapahtumiin. Yhteiset pikkujoulut kuuluivat vuosittaisiin tapahtumiin. Liiton järjestämiin eri tilaisuuksiin olemme aina osallistuneet.

Tärkeitä merkkipaaluja toiminnassamme ovat olleet Sotapojan Taivas-tapahtuma Linnankasarmilla kesällä 2006. Meillä oli siellä oma teltta,jossa toimintaamme esiteltiin. 14.10.2006 saimme oman lipun kun täällä Raatihuoneella oli lipun naulaustilaisuus.
Lipun naulaajia oli 21 henkeä eri järjestöistä. Kirkkoherra Kari Koivu vihki lipun ja lippupuheen piti kenraali Ilkka Aspara. Liiton kunnia-jäseneksi valittu, yhdistyksestämme aina kiinnostunut Pirkko Helenoro avusti lipun ja lippukirjan hankinnoissa. Pirkko ei jalkavammansa vuoksi voinut saapua juhlaamme mutta lähetti kaikille lämpimät terveisensä. Lippumme on aina osallistunut valtakunnallisiin tilaisuuksiin, jossa veteraanien lippulinna on ohjelmassa mukana.

5.5.2013 vietimme 10-vuotisjuhlia myös täällä Raatihuoneella. Ohjelman vaikuttavimpana esityksenä oli nuoren laulajan Markus Koskikunnaksen ja panssarisoittokunnan yhdessä esittämä Sotilaspoika. Laulu oli esimerkkinä kun Kaatuneitten Omaisten Liitto ry juhli merkkipäiviään vuosi sitten Helsingissä.

Syyskuussa 2016 yhdistyksemme oli vastuullisena järjestäjänä yhdessä Tuuloksen Kaatuneitten Omaisten kanssa kun Kaatuneitten Omaisten Liitto ry vietti Hengellisiä ja kulttuuripäiviä Hämeenlinnassa. Päivien järjestelyt sujuivat hyvin ja yhdistyksemme sai ansaitsemansa kehumiset.

Hämeenlinnalaisen Esa Jaatisen alullepanema havuseppeleiden laskeminen sankarihaudoille Suomi 100 tapahtumissa järjesteltiin myös meillä ja yhdistyksemme edustajat olivat runsaslukuisesti mukana sekä sitomassa että laskemassa seppeleitä haudoille.

Pienoislippujen vieminen sankarihaudoille on myös useita vuosia kuulunut Kanta- Hämeen Sotaorvot ry:n kunniatehtäviin. Toivottavasti meillä riittää voimia edelleen jatkaa toimintaamme hyvien päämäärien hyväksi.

Rehtori Riitta Hietanen, Tauno Juuri yhdistyksen varapuheenjohtaja, Airi Lähdekorpi sihteeri, Maija Jaakkola puheenjohtaja, Miia-Leena Tiili FT Museo Militarian johtaja, Kimmo Hartikainen evl esikuntapäällikkö Panssariprikaati.

Hannu Niskanen KOL:n puheenjohtaja, Aila Linden Pääkaupungin Sotaorvot, Timo Kalaja kirkkoherra, Esko Paakkala FM veteraani, Juha Isosuo kaupunginjohtaja, Sirpa Koskinen KT juontaja sotaorvon tytär

Eräs sotaorpo

Puolustusvoimien Ruotuväki-lehdessä oli äskettäin artikkeli Elisenvaaran pommituksesta. Kurkijoella sijainnutta risteysasemaa kohtasi 20. kesäkuuta 1944 jatkosodan tuhoisin pommitus, jossa kuoli yli 150 ihmistä. Tarkkaa lukua ei tiedetä. Uhrit olivat suurelta osin evakkoja; vanhuksia, naisia ja lapsia.

Artikkelissa haastateltiin paikalla ollutta lotta Annikki Söderholmia. Hän kiirehti lohduttamaan tyttöä, jonka äiti makasi maassa vaikeasti haavoittuneena. Heikolla äänellä äiti kertoi kahden tyttärensä juuri kuolleen. Äidinkin kohta kuoltua kävi ilmi, että perheen isä oli vähän aiemmin kaatunut Kannaksella. Yhdeksänvuotias tyttö oli nyt yksin maailmassa, sataprosenttinen sotaorpo.
Vuosia Annikki Söderholm mietti tytön kohtaloa, etsi häntä ja lopulta löysikin. Tämä kertoi tunteneensa suurta yksinäisyyttä koko elämänsä – vaikka hän oli avioitunut ja saanut kolme lasta. Kuullessaan, että lotta Söderholm oli ajatellut häntä kaikkien kuluneiden vuosien aikana, rouva ilahtui. Hän sanoi: ”Ajatella, minuakin on joku ajatellut”.
 
Sotaorpojen suuri yksinäisyys

Suuri yksinäisyys on tuttu monille sotaorvolle. Usein on puhuttu myös koko elämän kestäneestä isän ikävästä. Monen sotaorvon sielussa on ollut ikään kuin tyhjä paikka, joka on suorastaan huutanut tyhjyyttään.
Raskaan menetyksen seurauksena sotaorpojen lapsuus on monessa tapauksessa ollut vaikea. Orpoutumisen aiheuttamia psyykkisiä kärsimyksiä ei silloin voinut käsitellä. Lapsuuden peloilla, köyhyydellä, kiusaamisella tai äidin väsymisellä on ollut vaikutusta sotaorpojen koko elämään. He ovat myös usein liian varhain joutuneet aikuisen ihmisen rooliin, kantamaan vastuuta ja tekemään raskasta ruumiillista työtä. Omat tarpeet on pitänyt jättää sivuun. Vaikeiden lähtökohtien seurauksena on tutkimuksissa tullut ilmi esimerkiksi keskiväestöä korkeampi sairastavuus myöhemmällä iällä, mistä puolestaan ovat seuranneet mm. keskiarvoa heikommat eläkkeet. Näillä perustein KOL on asettanut tavoitteeksi sotaorpojen pääsemisen yhteiskunnan kuntoutuspalvelujen piiriin.

Näyttämisen tarve

Laulaja Johnny Cashin eräs menestyslevy ”A boy named Sue”, kertoo pojasta, jonka isä tiesi, ettei voisi olla mukana tämän elämässä. Siksi isä antoi pojalleen tytön nimen, jotta hän oppisi kamppailemaan ja selviytymään. Ankarista lähtökohdistaan huolimatta ja osin niiden sitkistäminä sotaorvoista on tullut selviytyjiä. He ovat kamppailleet läpi vaikeuksien ja löytäneet paikkansa yhteiskunnassa ja osallistuneet osaltaan tämän hyvinvointi-Suomemme rakentamiseen.
 

Joku on ajatellut minua

Erityisen tärkeää elämässämme on ollut se, että isän tai äidin menetyksestä huolimatta on ollut niitä, jotka ovat ajatelleet meitä. Toinen vanhemmista, sisarukset, sukulaiset, naapurit – ketkä tahansa hyvät ihmiset ovat voineet olla tärkeitä tukihenkilöitä siinä, että olemme selviytyneet. Erityisen tärkeäksi ovat vuosien kuluessa tulleet kohtalotoverit, samankaltaisia lapsuuden kokemuksia läpi eläneet.
Vertaistuen merkityksestä kertoo, että sotaorvot ovat perustaneet suuren määrän sotaorpoyhdistyksiä, joissa yhteisiä kokemuksia on voitu jakaa. Täällä Hämeenlinnassa ja Kanta-Hämeessä sellainen on ollut tänään 15-vuotisjuhlaansa viettävä Kanta-Hämeen Sotaorvot ry. Yhdistys on vireällä toiminnallaan, kuukausikokouksineen, juhlineen, retkineen, harrastuspiireineen tuonut ja tuo merkitystä ja sisältöä runsaalle 200:lle jäsenelleen.  Yksittäiselle jäsenelle yhdistyksen olemassaolo on muistuttanut siitä, että on ihmisiä, jotka ajattelevat minua. Toisten muistamisella ja ajattelemisella on yhdistyksessä ollut laajempikin ulottuvuus.

Kiitollisena ajattelen vuoden 2016 hengellisiä ja kulttuuripäiviä täällä Hämeenlinnassa. Eri puolilta maata tänne kokoontuneille sadoille sotaorvoille päivät olivat keidashetki, joka virkisti, rohkaisi ja voimaannutti.  
Tämä kokemus vertaistuesta ja huolenpidosta tulee entistäkin tärkeämmäksi meidän sotaorpojen keski-iän noustessa. Keski-ikä on nyt noin 80 vuotta. Toisaalta ikääntyminen on yhdistykselle suuri haaste. Onhan sotaorpoyhdistysten jäsenmäärä samoin kuin aktiivisten toimijoiden määrä luonnollisista syistä laskussa.
Jatkossa kannatusjäsenten, joita myös Kanta-Hämeen yhdistyksellä on, merkitys tuleekin kasvamaan. He voivat tukea ja ylläpitää yllä yhdistysten toimintaa ja huolehtia myös niiden kasvavasta roolista veteraanisukupolven perinteen vaalimisessa. KOL:n hallitus on äskettäin hyväksynyt yhdistyksille uuden mallisäännön, jonka mukaan kannatusjäsenet voidaan ottaa yhdistyksen täysivaltaisiksi jäseniksi. 


Yhdessä eteenpäin

Alussa kertomani sotaorpo koki, että muistaminen lievittää yksinäisyyttä. Me tarvitsemme toisiamme. Kun muistamme toisiamme, myös meitä muistetaan. Yhdessä selviämme paremmin niistä haasteista, joita elämä eteemme tuo.
Näillä ajatuksilla tahdon tervehtiä juhlivaa Kanta-Hämeen Sotaorvot ry:tä, kiittää sen työstä alueensa sotaorpojen ja muiden kaatuneitten omaisten hyväksi sekä toivottaa yhdistykselle menestystä tulevaan toimintaan.

Arvoisa juhlayleisö

Suomen Sotaveteraaniliiton valtuuttamana esitän sotaveteraanien puolesta parhaat onnitteluni Kanta-Hämeeen  Sotaorpoyhdistykselle juhlapäivänne johdosta.

Olen nuoremman polven sotaveteraani. Kokemukseni sodasta liittyvät lähinnä vuosien 1943-45 käytyyn  jatko- ja Lapinsotaan. Jatkosodan aikana olin Laatokan pohjoispuolella Syvärin rintamaolohkolla.

Saadessani pyynnön juhlaanne, mieleeni muistui eräs järkyttävä, Teihin liittyvä muistikuva vuodelta 1944, ts.74 vuotta sitten. Alkuvaihe rintamalla oli minulla asemasotavaihetta, jota vanhemmilla ikäluokilla oli kestänyt jo pari vuotta. Minut sijoitettiin täydennysmiehenä korsuun vanhojen jermujen joukkoon. Huomasin nopeasti, että kuuluin eri ikäluokkaan. Miesten puheista oli havaittavissa huoli ja suru kotiväen voinnista. Onko siellä heinät jo ladossa, onko viljat  jo saatu puitua. Miten lasten koulunkäynti sujuu. Kännyköitä ei silloin ollut,vaan kaikki yhteydenpito tapahtui kenttäpostin kautta nopeimmillaan viikon viiveellä.
Monella oli petinsä vieressä jokin kuva. Joillakin tämä kuva esitti suosittua  filmitähteä, mutta monella kuva oli kotoa, lapsista, vaimosta. Oli kevät ja sinivuokot puhkesivat kukkaan myös siellä kaukana Karjalassa. Huomasin,  kun erään soturin laverin viereen ilmestyi säilykepurkissa nippu sinivuokkoja pienen tytön kuvan viereen.Taisi isällä olla koti-ikävä.
Pian oli kuitenkin korsut jätettävä ja alkoi verinen perääntymisvaihe kohti koti-Suomea. Myöhemmin kuulin, että edelläkertomani soturi koki sankarikuoleman. Pikku tytöstä tuli sotaorpo. Sen haluan Teille sotaorvot kertoa, että sodan melskeessäkin kotiväki oli monin tavoin mielessä, huolta kannettiin ja muistettiin.

Sodan jälkeen rauhan palattua alkoi voimakas jälleenrakentamisen kausi. Silloin Teidän osaksi tuli myös osallistuminen tähän työhön. Miehet palasivat vähitellen sodasta. Sopeutuminen uusiin olosuhteisiin oli monella hyvin vaikeaa.Te jouduitte osallistumaan oman perheen arkipäivään suuren surun tuomin vaikeuksin.Teillä oli vähitellen huoli myös omasta tulevaisuudesta.  Isä ei ollut enää auttamassa. Kaiken tämän Te olette kuitenkin kestäneet.