|
Kaatuneitten
Omaisten Liiton
HENGELLISET- JA KULTTUURIPÄIVÄT
LAUANTAI 17.9. JA
SUNNUNTAI 18.9.2016
Hämeenlinnassa
|
|
* * *
Kuvat Aulangolta Lauri Lehtinen
Aulangon juhlasalissa
Puheenjohtaja Hannu Niskanen avasi historiikin julkistamistilaisuuden.
Kol 70v Historiikin kirjoittaja filosofian tohtori Jarkko Kemppi kertoi
teoksen kirjoittamisesta.
Kiitoskukkaset ojensi järjestösihteeri Pirjo Tolvanen.
Historiikin valmistelu aloitettiin kuluvan vuosikymmenen alussa.
Kirjoittajaksi valittiin teologian, filosofian ja kasvatustieteiden
tohtori Hannu Välimäki. Hän joutui terveydellisistä syistä luopumaan
tehtävästään v 2014 ja menehtyi pian tämän jälkeen. Teoksen kaksi
ensimmäistä lukua perustuvat hänen työhönsä.
Rouva Välimäki kertoi juhlassa puolisonsa historiikkityön
vaiheista. Viimeiseksi rouva Välimäki oli luovuttanut Jarmo
Kempille täyden
matkalaukullisen historiikin aineistoa työn jatkamista varten.
Historiikkia esitteli myös toiminnanjohtaja Jarmo Hietanen.
ILTAOHJELMA JATKUI JUHLASALISSA
Tervetulotoivotus ja juhlapäivien esittely
Kanta-Hämeen Sotaorvot ry:n puheenjohtaja Esko Raitanen
Tervetuloa Hämeenlinnaan
Arvoisat kutsuvieraat ja hyvät kaatuneitten omaiset tervetuloa
Hämeenlinnaan ja Aulangolle.
Aloitamme nämä Kaatuneitten Omaisten Liitto ry:n valtakunnalliset
Hengelliset ja kulttuuripäivät hetken hiljaisuudella muistellen
sodissamme kaatuneita omaisia ja muita sankarivainajia.
Kiitos.
En ole vielä tutustunut hetki sitten julkistettuun kirjaan, joten en
uskalla tarttua Kaatuneitten Omaisten Liiton aiempiin vaiheisiin. Sen
verran kuitenkin historiaa, että tietojeni mukaan Ruotsi- Suomessa
1700-luvulla sodassa kaatuneen upseerin leskelle maksettiin pientä
eläkettä ja leski sai asua sotilasvirkatalossa elämänsä loppuun saakka.
Näin ollen kaatuneitten omaisista kannettiin huolta jo ennen nykyistä
Kaatuneitten Omaisten liittoakin. Sodassa kaatuneet olivat nuoria
miehiä. Minun isäni, joka kaatui Kannaksella helmikuussa 1940 ehti
kaksi päivää ennen kuolemaansa täyttää 40 vuotta ja oli näin vanhimpia
rintamalla palvelleita miehistön edustajia. Kantahenkilöissä
oli vanhempiakin esimerkkinä yhdistyksemme kunniapuheenjohtajan Pirkko
Myllyojan isä
jääkärikapteeni Ponkala oli syntynyt jo 1800-luvun puolella. Sankarien
yli 110.000 vanhempaa ovat varmaan jo lähes kaikki siirtyneet poikiensa
seuraan ja sotalesketkin ovat jo keski-iältään yli 90-vuotiaita, joten
heidänkin joukkonsa harvenee nopeasti. Jos mukana on sankarivainajan
vanhempia tai sotaleskiä. Läsnä on yksi sotaleski. Te olette erityisen
sydämellisesti tervetulleita juhlille.
Sotaleski Kyllikki Koski Seinäjoelta saattajineen.
Kun toiminnanjohtaja Jarmo Hietanen keväällä 2015 kysyi minulta
voisimmeko järjestää vuoden 2016 Hengelliset ja kulttuuripäivät
Hämeenlinnassa niin Kanta-Hämeen Sotaorvot ry päätti lyhyen keskustelun
jälkeen hallituksensa kokouksessa ottaa tehtävän vastaan. Samalla
hallitus nimesi kuuden hengen suunnitteluryhmän juhlia valmistelemaan.
Suunnitteluryhmään tuli mukaan myös Matti Peltola Tuuloksen
Kaatuneitten Omaiset ry:stä. Tuuloksen Kaatuneitten Omaiset ry on
vanhimpia alueellisia yhdistyksiä, sillä se vietti viikko sitten
70-vuotisjuhliaan. Kanta- Hämeen Sotaorvot ry on perustettu 05.05.2003.
Varsinaisia jäseniä yhdistyksessämme on hieman yli 200 ja
kannatusjäseniä runsaat 30, joten kuulumme liiton noin 70 yhdistyksen
joukossa pienehköihin tai keskisuuriin. Hämeenlinnan Kaatuneitten
Omaiset ry:n lopetti toimintansa joitakin vuosia sitten ja jäsenet
kutsuttiin mukaan yhdistykseemme.
Suunnitteluryhmä varasi tilat juhlia varten. Lauantai vietetään täällä
Aulangon hotellissa ja
huominen sunnuntaipäivä aloitetaan Raatihuoneella, sitten piispanmessu
järjestetään Hämeenlinnan kirkossa sekä lounas ja pääjuhla
Verkatehtaalla. Ohjelman suunnittelussa pääjuhla noudattaa perinteitä
ja tässä lauantain seminaarinomaisessa ohjelmassa meillä oli
mielessämme kolme aihekokonaisuutta.
Ensiksi sääntöjemme mukaan yhdistyksen tarkoituksena on vaalia sodissa
kaatuneiden ja sodan olosuhteissa henkensä menettäneiden muistoa. Asiaa
ja sen hoitamista kaikkien veteraanijärjestöjen kesken on selvitetty
muutamissa seminaareissa. Tervetuloa juhliin kenraali Olli Heiskanen.
Toiseksi sääntöjen mukaan yhdistyksen varsinaisiksi jäseniksi pääsevät
sodassa kaatuneen omaiset, joita ovat kaatuneen aviopuoliso, lapsi,
lapsenlapsi ja sisarus. Monesti on pohdittu mitä meidän jälkeemme.
Tietoni mukaan yhdistyksissä ei ole toiminnassa mukana kovinkaan monia
kaatuneen lapsenlapsia. Tervetuloa sotaorvon tytär, kasvatustieteiden
tohtori Sirpa Koskinen. Pahoittelen sekaannusta nimesi kohdalla
aikaisemmissa ohjelmaluonnoksissa.
Kolmanneksi Hämeenlinnaa käsiteltäessä ei voida unohtaa
säveltäjämestari Jean Sibeliusta. Hänen sävellyksensä ovat vahvasti
mukana juhlien musiikkitarjonnassa. Oikea henkilö Hänestä kertomaan on
Sibelius Celebrationin johtaja Erkki Korhonen. Tervetuloa.
Perinteitä edustaa myös toiminnanjohtaja Jarmo Hietasen kertomus liiton
ajankohtaisista asioista. Esityksiin liittyvät lyhyet kysymykset ja
kommentit ovat sallittuja.
Illan ohjelman päättävät kirkkoherrat Timo Kalaja ja isä Markus sekä
Erkki Korhonen yhteiseen hartaustilaisuuteen.
Ohjelman päätyttyä on järjestetty kuljetus hotelli Vaakunan kautta
kaupungille. Bussi odottaa kello 21.00 alkaen.
Seuraavana on ohjelmassa Sibelius-opiston harmonikkaryhmä.
Puhe ladattavissa
PDF-tiedostona...
Sibelius-opiston harmonikkaryhmä
Perinneasiaa kenraali Olli Heiskanen
Tulevaisuutta sotaorvon tytär kasvatustieteiden tohtori Sirpa Koskinen
Jean Sibeliusta ja hänen tuotantoaan
esitteli sanoin ja musiikkinäyttein Sibeliuksen 150-juhlavuoden
valtakunnallisen
Sibelius
Celebrations - organisaation johtaja Erkki Korhonen.
Erkki Korhonen säesti myös juhlan
päätösvirren.
Kaatuneitten Omaisten Liiton kuulumisia toiminnanjohtaja Jarmo Hietanen
Hartaustilaisuus, kirkkoherrat isä Markus ja Timo Kalaja.
* * *
SUNNUNTAINA 18.9.2016
Hämeenlinnan kirkossa
ja
Verkatehtaan kulttuuri- ja kongressikeskuksessa
Piispanmessun kulkueiden ja seppelpartion lähettämisen
YouTube-linkki on messun kuvien jälkeen.
Kirkkoväärti Matti Peltola
Piispa Matti Repo
Liturgi Timo Kalaja
Matti Peltola
Vanhan Testamentin teksti Jes. 44: 21-23
Muista, Jaakob, sinä minun palvelijani,
muista, Israel,
että minä olen sinut muovannut,
sinä olet minun palvelijani,
sinä et minulta unohdu, Israel.
Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi kuin pilven,
sinun syntisi kuin pilviverhon.
Palaa minun luokseni,
minä olen lunastanut sinut vapaaksi.
Riemuitkaa, taivaat, sillä Herra on tämän tehnyt,
iloitkaa, maan syvyydet,
puhjetkaa riemuun, te vuoret,
te metsät ja jokainen metsän puu:
Herra on lunastanut Jaakobin!
Hän on pelastanut Israelin,
hän on osoittanut kirkkautensa.
Ulla-Maija Wilenius
Uuden Testamentin teksti Gal. 5: 1-6
Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko
uudelleen orjuuden ikeeseen. Minä, Paavali, sanon teille: jos annatte
ympärileikata itsenne, teille ei ole Kristuksesta mitään hyötyä.
Vakuutan vielä kerran jokaiselle, joka antaa ympärileikata itsensä,
että hän on velvollinen noudattamaan lain kaikkia määräyksiä. Te, jotka
pyritte vanhurskauteen lakia noudattamalla, olette joutuneet eroon
Kristuksesta, armon ulkopuolelle. Koska me uskosta olemme saaneet
Hengen, odotamme hartaasti, että toivomme toteutuisi ja me
saavuttaisimme vanhurskauden. Kristuksessa Jeesuksessa on yhdentekevää,
onko ihminen ympärileikattu vai ei. Ainoa tärkeä on rakkautena
vaikuttava usko.
Evankeliumi Luuk. 14: 1-6
Jeesus meni sapattina erään fariseusten
johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi.
Kävi niin, että hänen luokseen tuli vesipöhöä sairastava mies. Jeesus
kääntyi lainopettajien ja fariseusten puoleen ja kysyi: ”Onko sapattina
lupa parantaa vai ei?” He eivät sanoneet siihen mitään. Silloin Jeesus
kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. Sitten hän taas
kysyi: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa
kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?”
Tähän he eivät kyenneet vastaamaan.
VELVOLLISUUS JA VAPAUS NÄKEVÄT SUKUPOLVIEN YLI
Kukapa ei heti tarttuisi toimeen, kun
kyse on oman perheen jäsenten suojelemisesta? Omien puolia pidetään
kaikkia vaaroja ja vaikeuksia vastaan. Kaikkein lähimpiä ovat ehkä omat
lapset ja lapsenlapset, joiden puolesta aikuinen rientää empimättä
toimimaan. Se on selvää, sillä paitsi että lapsissa ja nuorissa nähdään
tulevaisuus, he myös jollain tavalla ovat kuin osa vanhempien omasta
elämästä.
Jeesuksen kysymys tuntuu itsestään selvältä. Ei kukaan jättäisi
lepopäivänä kaivoon pudonnutta lasta odottamaan seuraavaa päivää,
jolloin saisi tehdä työtä. Hänet pelastetaan heti, hetkeäkään ei saa
viivytellä. Eikä varmasti jäätäisi odottelemaan, vaikka kaivoon
olisikin pudonnut ihmisen sijasta eläin, Jeesuksen esimerkkinä härkä.
Tietysti jokainen ryhtyy pelastamaan myös kotieläintään, elävää
olentoa. Niin tehdään muustakin syystä kuin siitä, että ainakin härkä
on rahallisesti kovin arvokas ja sen avulla tehdään töitä ja pysytään
itse hengissä. Eläin pelastetaan siksi, koska elämä on itsessään
arvokas. Onhan jokainen koiraa tai hevosta silmiin katsonut kokenut,
että jonkinlainen yhteys tuntuu syntyvän ystävällisen eläimen kanssa.
Jokainen siis rakastaa paitsi omaa perhettään, myös elämää yleensä, ja
pitää sitä arvokkaampana kuin sääntöjen noudattamista. Jos joku putoaa
satamalaiturilta veteen, tokihan häntä kuuluu hypätä auttamaan, vaikka
vieressä seisoisi kyltti kieltämässä uimisen.
Mikä on luvallista? Kaikissa olosuhteissa sellaista on ainakin hengen
pelastaminen, elämän suojeleminen, hyvän tekeminen toisen päästämiseksi
hänen pulastaan. Sellaisesta eivät estä lait ja säännöt, mutta
sellaisesta voi estää oma mukavuudenhalu ja oma pelko joutua itse
samaan pulaan mistä yrittää toista pelastaa. Kun toista ryhtyy
auttamaan, joutuu näkemään vaivaa ja asettamaan itsensä jopa
hengenvaaraan.
Päivän Raamatun lukukappaleet puhuvat vapaudesta. Ei kuitenkaan
vapaudesta olla noudattamatta lakia, vaan vapaudesta vääränlaisesta
uskonnollisuudesta, pakottamiseksi ja rajoittamiseksi ymmärretystä
uskonnollisuudesta. Jeesus osoittaa, ettei voi olla sellaisia
uskonnollisten auktoriteettien määräyksiä, jotka menevät tärkeydessä
ohi lähimmäisen auttamisesta hänen hädänalaisessa tilassaan.
Lieneekö sellaista uskonnollisuutta enää Suomessa? Vaikka ehkä tunnemme
tällaisia sääntöjä ja määräyksiä kirjallisuudesta ja elokuvista, eivät
sellaiset tunnu tutuilta meidän ajassamme. Estääkö täällä mikään
uskonnollinen sääntö ketään mistään, tai pidetäänkö sellaisia edes
minkään arvoisina? Päinvastoin näyttää siltä, että kaikki tabut on jo
murrettu, ainakin uskonnolliset tabut. Pyhää ei ehkä aina edes
tunnisteta pyhäksi, tai jos tunnistetaan, sitä ei välttämättä
kunnioiteta sen enempää kuin mitään arkista ilmiötä.
Mahtaako niin sanottua jumalanpelkoa löytyä enää mistään muualta kuin
sellaisten keskuudessa, jossa tuntevat samaan aikaan myös rakkautta
Jumalaa kohtaan? Joille Jumalalla tai uskolla ei tunnu olevan
merkitystä, heille tuskin puhuvat mitään uskonnolla perustellut
käyttäytymissäännötkään; sellaisia pidetään päinvastoin
käsittämättöminä, jopa naurettavina.
Mutta ehkä jokin pyhän kunnioitus kuitenkin on edelleen olemassa? Ehkä
maallistuneessakin Suomessa tunnetaan sittenkin varovaisuutta Pyhän
edessä, isolla alkukirjaimella kirjoitettuna? Useimmat ymmärtävät
esimerkiksi, ettei kirkkoon tulla kuin urheiluhalliin tai
ostoskeskukseen hälisemään vaan hiljentymään.
Onko ihminen siis vapaa kaikista säännöistä, kun Jeesus vapauttaa hänet
uskonnollisista siteistä? Jeesus puhuu elämän tärkeysjärjestyksestä. Ei
hän anna anarkialle vapautta eikä vapauta ihmistä kunnioittamasta pyhiä
asioita. Mutta hän osoittaa, miten pyhää on elämä. Jeesus vetoaa
kuulijoidensa omaan harkintaan: miten itse teette? Hän ei vapauta
ihmistä harkitsemasta elämän oman lain mukaan, sen lain, jonka mukaan
elämää tulee suojella. Sitä myös viime kädessä palvelevat kaikki
Jumalan käskyt. Mutta Jeesus vapauttaa ihmisen uskonnollisesta
rimpuilusta Jumalan edessä. Hän vapauttaa ihmisen kiertymästä itsensä
ympärille.
Jumalan edessä ei ihminen kykene täyttämään kaikkia käskyjä, oli hän
miten pyhä tahansa. Jumalan laki on täydellinen ja ihminen heikko ja
vajavainen; vielä enemmän, hän on syntinen eikä voi vaatia pelastusta,
ikuista elämää oman itsensä perusteella. Mutta hän voi kääntyä Jumalan
puoleen ja rukoilla häneltä armoa. Kristuksen rakkaus vapauttaa hänet
uskomaan, luottamaan ja kiittämään. Armo vapauttaa hänet myös
palvelemaan lähimmäistään ja asettamaan itsensä tämän puolesta
alttiiksi vaikka vaaralle.
Te kaatuneiden omaiset, sotalesket ja sotaorvot menetitte läheisiänne
sodassa. Siitä on jo kauan, mutta yhä puolison, isän, isoisän, sedän
tai veljen kaatumisen muisto kulkee mukana. Se jätti aukon, jota vain
osaksi pystyy täyttämään se ajatus, että tuo henki annettiin toisten
elämän suojelemiseksi. Te olette niitä, joiden elämän suojelemiseksi
aiempi sukupolvi joutui omansa vaarantamaan ja jopa uhraamaan.
Kaatuneita muistetaan kunnioituksella ja sankarihautoja hoidetaan
rakkaudella. Sodasta selvinneet harvemmin ovat kuitenkaan rohjenneet
pitää itseään sankareina. Pikemminkin Suomen sotilas on aina jäyhästi
kiusaantunut, kun häntä on kuuliaisen palveluksensa vuoksi haluttu
korottaa jalustalle ja seppelöidä kunnialla. Maata puolustettiin, koska
se oli velvollisuus. Oma henki pantiin alttiiksi, koska sillä oli
merkitystä toisille; niille jotka luottivat, että jonkun on se tehtävä,
muuten voimme kaikki olla hukassa. Myös oman sielun eheys ja hyvä
omatunto pantiin alttiiksi henkiselle haavoittumiselle ja särkymiselle,
kun oli pakko puolustaa omien elämää surmaamalla toisia. Mutta muuta
mahdollisuutta ei tehtävään komennetuille annettu. Siinä on sodan
tragedia; se haavoittaa myös ne, jotka rintamalla välttävät luodit. Ja
kaatuminen sodassa haavoittaa myös jälkipolvet.
Velvollisuuden tunnosta toisia kohtaan ja sitoutumisesta puolustamaan
jälkipolvien elämää syntyy kuitenkin uusi käsitys vapaudesta. Se katsoo
pidemmälle kuin se nykypäivänä kovin yleinen, mutta kapeampi ja
latteampi käsitys, että jokaisen on saatava toteuttaa omaa elämäänsä
haluamallaan tavalla.
Jumala on uskollinen armollisuudessaan sukupolvesta toiseen. Joka uskoo
Jumalaan, luottaa häneen myös tulevien polvien tähden ja täyttää
velvollisuutensa lapsia ja heidän lapsiaan kohtaan. Vapaus merkitsee
vapautta yhteiseen elämään sukupolvien jatkumossa. Vapautta ei olekaan
tehdä vain sitä, mihin itsellä arvioidaan olevan ikioma oikeus; oikeus
tulla onnelliseksi. Miten ihminen voisikaan tulla onnelliseksi muuten
kuin osana ihmisten yhteisöä, näkemällä elämänsä kuuluvan yhteen
toisten kanssa?
Onnelliseksi ei voi tulla tavoittelemalla vapautta muista, ei
ostamalla, vaihtamalla, kuluttamalla milloin rahaa, milloin ruokaa,
luomakuntaa tai ihmissuhteita – ja kuluttamalla lopullisesti omaa
elämäänsä ja omaa onneansa. Sen sijaan, kun sydän vapautuu palvelemaan
Jumalaa ja lähimmäistä, siitä seuraa myös elämän mielekkyys.
Vastoinkäymisillä ja menetyksilläkin näyttää silloin olevan tarkoitus,
tulevien polvien elämä.
Mutta opettaako Jeesus pelastamaan vain omat lapset? Ovatko vain he
hädästä autettavia? Jos jonkun toisen poika tai härkä putoaa kaivoon
meidän edessämme, emmekö kävisi nostamaan? Jos meiltä etsii apua joku,
joka on hädässä, eikö meidän ole autettava häntä ja suojeltava hänen
elämäänsä? Juuri sitä Jumala meiltä tahtoo. Se on tärkeämpää kuin
pyhinä pidettyjen käyttäytymissääntöjen noudattaminen.
Jumalan uskollisuus ja rakkaus ulottuu sukupolvesta ja sukukunnasta
toiseen. Koko maailma ja sen ihmiset kuuluvat hänelle. Siksi emme
Jumalaa palvellessamme voi suhtautua toisiin ihmisiin ikään kuin emme
olisi myös heidän elämästään vastuussa. Hätään ei ketään sovi jättää,
ei toisten lapsia yhtä vähän kuin omiakaan. Velvollisuus ja vapaus
näkevät eteenpäin sukupolvien yli, mutta myös sivuille muiden ihmisiä
erottavien rajojen yli. Tässä uskossa nouskaamme tunnustamaan yhteinen
kristillinen uskomme.
Tampereen kapitulin sivulle:
https://tampereenhiippakunta.fi/velvollisuus-ja-vapaus-nakevat-sukupolvien-yli/
Pdf-tiedostona...imuroitavissa
Vanajankirkon kuoro johtajana Markku Sintonen ja säestäjänä Anita Aronen
VAARI VAINAAN KANNEL
Konsta Jylhä
Löysin mummon ullakolta vanhan kanteleen.
Kurkihirren alla varmaan vuosia riippuneen.
Sen on tehnyt taidoillaan
vaari vainaa aikoinaan.
Mummo kertoi tarinan sen kiikkutuolissaan.
Mummo kaivoi piirongista kirjeen kauhtuneen
Nuorukainen Kannakselta kirjoitti vaimolleen:
Kahden viikon loman sain jälkeen ensi perjantain.
Pojalleen tuon rintamalta lahjaksi kanteleen.
Mummo luki vaarin kirjeen pienelle lapselleen.
Poika valvoi ikkunasta raitille katsellen.
Koitti aamu sunnuntain saapui kotiin - kannel vain.
Viesti kertoi vaarin taisteluissa kaatuneen.
Poika joutui ikävän vain rintaansa hautaamaan.
Rauhan alkaessa kasvoi työhönsä tarttumaan.
Kiire täytti kourat näin.
Kurkihirren alle jäi kannel,
jota nuori mies ei ehtinyt soittamaan.
Kerro mulle mummo vielä soitosta kanteleen.
Näytä kuinka vaari vainaa otti sen polvilleen.
Mummo hiljaa hyräili sormin herkin säesti
vaari vainaan kiitoslaulua Luojalleen
Isäni ei ehtinyt siis näppäillä kanneltaan.
Voisko vaarin lapsenlapset oppia soittamaan?
Löytäisinkö vielä sen kiitollisen sävelen?
Kuulisitko Herra vaari vainaan ja Suomen maan?
Löytäisinkö vielä sen kiitollisen sävelen?
Kuulisitko Herra vaari vainaan ja Suomen maan.
Esirukous Aune-Inkeri Keijonen
Kastetuille lapsille kiinnitettiin oma lehti tähän puuhun.
Kuolleille sytytettiin kynttilä tämän puun oksille.
Kolehti kerättiin Kaatuneitten Omaisten Liiton hengelliseen työhön ja
kolehdin kantajat olivat Kanta-Hämeen Sotaorpoyhdistyksen jäseniä.
Ehtoollisen jakajina piispa Matti Revon
ja khra Timo Kalajan lisäksi olivat sotaorpopapit Aulis Harju, Jaakko
Kauppila, Aune-Inkeri Keijonen,Erkki Marttinen, Anja Mastosalo ja Matti
Tuomisto.
* * *
LOUNAS
KULTTUURI-
JA KONGRESSIKESKUS VERKATEHTAAN
"ISO HUVILA"- RAVINTOLASSA
Sibelius-opiston
oppilaiden käyrätorvikvartetti
2. kerroksessa
* * *
PÄÄJUHLA VERKATEHTAAN VANAJA-SALISSA KLO 14
Kaartin
Soittokunta johtajana musiikkimajuri Pasi-Heikki Mikkola
Juontaja Pauliina Niemi
Hämeenlinnan kaupunginjohtaja Timo Kenakkala
Kaatuneitten Omaisten Liiton puheenjohtaja Hannu Niskanen
AVAUSSANAT
Kunnioitettu rouva ministeri, arvoisat sotalesket, sotaorvot ja muut
kaatuneitten omaiset, hyvä juhlayleisö.
Kaatuneitten Omaisten Liiton työn katsotaan alkaneen helmikuussa 1945
Helsingissä pidetystä sotaleskien neuvottelusta. Liitto olikin alun
perin leimallisesti sotaleskien järjestö, jonka jäseninä luonnollisesti
toimi myös muita kaatuneitten omaisia. Viimeisen kahden vuosikymmenen
aikana jäsenistö on kuitenkin tapahtunut suuri muutos. 11-tuhantisessa
joukossamme on enää runsaat sata, jo korkeassa iässä olevaa sotaleskeä.
He ovat kunniakansalaisiamme, joiden elämän illassa tahdomme olla
tukena ja joiden perintöä tahdomme kunnioittaa ja vaalia. Iloitsemme
siitä, että joukossamme on myös muita kaatuneitten omaisia, sisaria,
veljiä ja muita sukulaisia.
Liittomme jäsenten enemmistön muodostavat kuitenkin nykyisin
sotaorvot. Muutosta 2000-luvun kuluessa kuvaa omalla tavallaan
se, että tänä syksynä moni Kaatuneitten Omaisten Liittoon kuuluva
sotaorpoyhdistys viettää 15-vuotisjuhlaansa.
Rekisteröityjä sotaorpoja on noin 16.500. Kaikki eivät siis ole
liittyneet liittomme jäsenyhdistyksiin. He kaikki ovat kuitenkin
menettäneet sodan seurauksena toisen tai molemmat vanhempansa.
Tutkimusten mukaan useimmat heistä kokivat vaikean lapsuuden.
Sotaorvoilla ei ole yleensä ollut mahdollisuutta käydä läpi sotaan
liittyneitä traumojaan. Heiltä on myös usein jo lapsuudessa odotettu
aikuisen ihmisen työpanosta.
Sotaorpojen työhuoltolain tarkoituksena oli aikoinaan turvata lapsille
sen tasoinen koulutus, jonka isä olisi eläessään pystynyt
tarjoamaan. Näin laki ohjasi koulutusvalintoja maatalouteen,
teollisuuteen ja rakennusalalle. Sotaorvot eivät siten päässeet
täysimääräisesti mukaan siihen nousevaan koulutuskehitykseen, joka
maassamme alkoi pian sodan päätyttyä. Lisäksi tieto
koulutusavustuksista tavoitti vain osan sotaorvoista. Osalla ei ollut
mahdollisuuksia koulutukseen, koska he joutuivat ottamaan isän paikan
maatalouden töissä tai hoitamaan pienempiä sisaruksiaan.
Liittomme hallituksen jäsenen, tohtori Kaija Sepposen tutkimuksen
mukaan sotaorvot ovat aloittaneet työnteon jo varhain, mutta
eläkkeeseen oikeuttavia työvuosia on vähemmän. Puolet sotaorvoista
pystyi olemaan työelämässä viralliseen eläkeikään saakka. Heidän
tekemänsä työ oli pääasiassa fyysisesti raskasta ja sen vuoksi heillä
on paljon tuki- ja liikuntaelinsairauksia.
Edellä sanotuista syistä johtuen Kaatuneitten Omaisten Liitto pitää
perusteltuna sotaorpojen saamista kuntoutuksen piiriin. Asia on paitsi
tärkeä, myös kiireellinen, sillä sotaorpojen keski-ikä lähenee 80:ntä
vuotta. Kuntoutuksen tarve on iän myötä kasvanut.
Kuntoutuksen tarkoituksena olisi sotaorvon toimintakyvyn edistäminen ja
säilyttäminen niin, että hän mahdollisimman kauan pystyisi selviytymään
itsenäisesti jokapäiväisistä toiminnoista. Me toivomme siis
valtiovallalta tässä asiassa myönteistä päätöstä.
Näillä ajatuksilla tahdon teitä kaikkia tervehtiä ja toivottaa
keskinäisen yhteyden luomaa iloa tästä juhlasta, jonka Kanta-Hämeen
Sotaorvot ja Tuuloksen Kaatuneitten Omaiset ovat meille valmistelleet.
Pdf-tiedostona...
Sibelius-opiston oppilaat Petja Ylärakkola piano ja Valtteri Tolppi
viulu.
Opetus- ja kulttuuriministeri
Sanni Grahn-Laasonen
Arvoisat sotalesket ja sotaorvot, hyvät kuulijat!
Sodalla on pitkä varjo. Sodan vaikutukset näkyvät yhä, vaikka meillä
Suomessa on takana jo yli 70 vuotta rauhan aikaa. Teille, jotka
menetitte sodassa puolisonne tai vanhempanne, sodan vaikutukset ovat
erityisen konkreettiset. Kaikilla teistä on oma tarinanne. Yhteistä on,
että läheisen menettäminen sodassa on suuresti muuttanut elämän suuntaa
jokaisella teistä.
Olette menettäneet ennenaikaisesti teille läheisen ihmisen. Monet ovat
kasvaneet aikuisiksi ilman isää, jotkut ilman äitiä, jotkut ilman
kumpaakaan. Olette joutuneet kokemaan turvattomuutta ja kantamaan
raskaita taakkoja. Yhden ainoan uutisen myötä koko elämä muuttui.
Elämästä tuli yhtäkkiä lähes sietämättömän raskasta; silti elämän oli
jatkuttava.
Sodanjälkeisenä pula-aikana lesken ja orvon leipä oli vielä kapeampi
kuin muilla. Monella aineellinen asema oli suorastaan hädänalainen.
Köyhyyteen saattoi liittyä myös muiden hyljeksintää ja kiusaamista.
Monelle orpous kavensi ratkaisevasti opiskelumahdollisuuksia, kun
opintoihin ei ollut varaa.
Sodan jälkeisessä ilmapiirissä sodan aiheuttamista menetyksistä ei
myöskään ollut sopivaa puhua. Vaikeneminen ei varmasti ollut helppoa:
omasta isästä tai äidistä ei ikään kuin saanut puhua. Suru oli
kannettava hiljaa, vaieten.
Sotaleskien ja sotaorpojen suurta uhrausta ei ole aina riittävästi
huomattu eikä sille ole annettu riittävästi arvoa. Tilanne on kuitenkin
viime vuosina muuttunut parempaan suuntaan. Tutkimukset ovat lisänneet
ymmärrystämme sotaleskien ja sotaorpojen kokemuksista. Kolme vuotta
sitten silloinen sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko luovutti
vastaavassa tilaisuudessa sotaorvoille valtiovallan kunnianosoituksen.
Kaatuneiden omaisten liitto ja sotaorpoyhdistykset ovat äskettäin
saaneet päätökseen sotaorpojen rekisteröintihankkeen ja sotaorvoille on
saatu oma tunnus. Tätä hanketta valtio tuki Raha-automaattiyhdistyksen
avustuksella.
Hyvät kuulijat!
Minun sukupolveni on siinä suhteessa onnellisessa asemassa, että emme
ole joutuneet kokemaan sodan kauheuksia. Me tunnemme sodan vain
historiankirjoista ja vanhempien ihmisten kertomuksista tai
sanomalehdistä ja television uutislähetyksistä jossakin kaukana. Olemme
saaneet elää rauhan oloissa, yhdessä maailman turvallisimmista ja
vauraimmista maista. Pieni Suomi onnistui sodassa kuin ihmeen kaupalla
säilyttämään itsenäisyytensä ja demokraattisen valtiomuotonsa.
Sodan jälkeen Suomi oli köyhä ja sodan kaltoin kohtelema maa, mutta
teidän sukupolvenne ponnisteluilla Suomi nousi vähitellen vauraiden
länsimaisten hyvinvointivaltioiden joukkoon. Te kannoitte kaikesta
tästä raskaan vastuun ja maksoitte kalliin hinnan.
Tänä päivänä sodat ovat kaukana vierailla mailla, mutta nykypäivän
tiedonvälitys tuo niiden kauhut olohuoneisiimme. Myös halki Euroopan
kulkevista pakolaisten virroista osa on yltänyt Suomeen asti. Meille
saapui viime vuonna ennenkuulumaton määrä turvapaikanhakijoita,
väkilukuun suhteutettuna neljänneksi eniten Euroopassa. Yhteiskuntamme
on nyt laitettu uudenlaiseen koetukseen.
Samalla sodan luonne on muuttunut. Meidän sotamme keskelläkin eli
odotus siitä, että jonain päivänä tulee rauha, sota päättyy ja päästään
jälleenrakentamaan. Nykypäivän konfliktialueilla ei usein edes tiedetä,
kuka milloinkin on vihollinen, kun siviilit jäävät keskenään
taistelevien ryhmien ristituleen eikä tappamiselle ole loppua
näköpiirissä.
Turvapaikanhakijoiden määrät tuovat meille monenlaisia haasteita, joita
hallituksessa ratkomme koko ajan. Mielipiteitä tilanteesta on esitetty
monenlaisia. Monet ovat muistuttaneet myös siitä, että suomalaisiakin
lähti aikoinaan sotaa pakoon esimerkiksi Ruotsiin tai Kanadaan. Yksi
asia on selvä: sotaorpojen ja sotaleskien perinne ja kunnia velvoittaa
meitä nykypäivänä siihen, että emme toista samoja virheitä, että emme
hyväksy rasismia tai syrjintää, että annamme tukea ja apua niille jotka
sitä tarvitsevat. Laitamme alaikäiset lapset varhaiskasvatukseen tai
kouluun ja annamme niille, jotka eivät voi palata, mahdollisuuden tulla
osaksi yhteiskuntaamme.
Hyvät kuulijat!
Sodalla on pitkä varjo. Moni teistä sotaorvoista saattoi olla vielä
aivan pieni lapsi, kun isä tai äiti kuoli.
”Olen joskus miettinyt, olisiko helpompaa, jos olisi isästä edes pieni
muistikuva. Kerran tulin miettineeksi, että kun isä kerran oli kotona
kaksi viikkoa syntymäni jälkeen, on hän varmaan pitänyt minua
sylissään. Niin minä kuvittelen itseni ihan pieneksi ja isäni syliin.
Voiko ihmisellä olla sellaisesta muisto mielensä syvyyksissä?”
Näin kertoi omista ajatuksistaan eräs sotaorpo haastattelussa. Vielä
erityisen vaikeaa on ollut niissä perheissä, joissa isä oli kadonnut
rintamalla eikä varmuutta elämästä tai kuolemasta ollut. Isää
odotettiin kotiin, hänen paluustaan haaveiltiin. Tai suru-uutinen
haluttiin kieltää, siihen oli liian vaikea uskoa. Vasta kun muiden
lapsien isät palasivat kotiin rintamalta ja oma ei koskaan, oma tilanne
alkoi valjeta – ja niin kuin lapsia aina, erilaisuus painoi ja
vaikeutti. Oli kasvettava aikuiseksi varhain, otettava vastuuta,
tehtävä töitä.
Teidän sukupolvenne oppi arvostamaan edellisiltä sukupolvilta saamaansa
aivan eri tavalla. Ja silti te jatkoitte raatamista, jotta vielä teidän
lapsillanne olisi parempi maa ja parempi yhteiskunta.
Tästä kaikesta lausun teille jokaiselle valtiovallan edustajana mitä
syvimmät kiitokset!
Puhe ladattavissa ....PDF-tiedostona
Rehtori Riitta Hietanen
Tervehdykset:
Kaupunginhallituksen puheenjohtaja Sari Rautio
Panssariprikaatin
komentaja eversti Pekka Järvi
Veteraanien neuvottelukunnan jäsen ja
Kanta-Hämeen Sotaveteraanipiirin toiminnanjohtaja Pertti von Hertzen
Kirkkoherra Timo Kalaja
Aino-Inkeri Keijonen luovuttaa presidentin 4.6.2016 myöntämät
...kuvassa vasemmalta:
Suomen Leijonan ritarikunnan
ansioristi Pentti Kivimäki
Suomen
Valkoisen Ruusun ritarikunnan ansioristi Anja Mastosalo
Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. lk:n mitali Reijo Hola
Kiitospuheenvuoro Pentti Kivimäki
Päätössanat Kaatuneitten Omaisten Liiton varapuheenjohtaja Aune-Inkeri
Keijonen
Tervetulotoivotus Kuopioon v 2017
Pohjois-Savon Sotaorpojen puheenjohtaja Teuvo
Laakkonen
Liiton uusi historiikki ojennettiin kiitokseksi juhlan yhteistyöstä.
Maamme...
Kuvat Jaakko Harjuvaara
Ei voi muuta kuin ihailla, miten hyvin
ja huolella koko päivä oli järjestetty, miten se toteutui upeassa
syyssäässä, kauniissa kirkossa, väljässä ja kauniissa
kongressikeskuksessa, miten ystävällisesti ja huolella kaikki
juhlavieraat vastaanotettiin ja opastettiin ja kaikki tapahtumat oli
suunniteltu ja toteutuivat...suuret kiitokset kaikille näkyville ja
näkymättömille taustavoimille ja työryhmille - unohtumaton päivä!
* * *
* * *
Kaatuneitten Omaisten Liiton sivuille
Kanta-Hämeen
sotaorpojen sivuille
Hämeenlinnan
kaupungin sivulle
Hämeenlinnan seurakunnan sivulle
* * *
Sotaorpotapahtumien
sivulle
www.sotaorvot.fi - etusivulle