TAVALLISEN ELÄMÄN TAVATON ARVO
Psalmi 30: 3-6, 12-13Herra, minun Jumalani, sinua minä huusin avuksi,ja sinä teit minut terveeksi. Herra, sinä pelastit minut tuonelasta. Hautaan vaipuvien joukosta sinä toit minut takaisin elämään.Laulakaa Herralle, te Herran palvelijat,ylistäkää hänen pyhää nimeään! Hänen vihansa kestää vain hetken, hänen hyvyytensä läpi elämän.Illalla on vieraana itkumutta aamulla ilo. Sinä muutit itkuvirteni karkeloksi, riisuit yltäni suruvaatteen ja puit minut ilon pukuun.Siksi minä laulan sinulle kiitoslaulun,laulan koko sydämestäni enkä vaikene. Herra, minun Jumalani, sinua minä ylistän nyt ja aina.Jo
kauan aikaa sitten korjasin vanhempieni kirjahyllystä runokokoelman
Täältä jostakin. Keskellä jatkosotaa – sitä jonka päättymisen
70-vuotismuistoa liputettiin – Yrjö Vasama, Matti Kurjensaari ja Olavi
Paavolainen toimittivat teoksen, jonka alaotsikko kertoo sen luonteen:
Suomen kenttäarmeijan runoja. Pitkään
kirja oli hyllyssäni lukemattomana, mikä on osoittautunut virheeksi.
Ehkä kuvittelin, ettei siinä paljoa menetä, jos jättää lukematta nipun
tilapäisrunoutta. Mutta eihän se sellaista ollut. Olin väärässä.Ehkä
niitä runoja on aika eniten syönyt, joiden pontimena on toiminta tai
huumori – vaikka niidenkin joukossa on erinäisiä lajissaan erinomaisia.
Mutta kenttäarmeijassa ei vain taisteltu ja koettu rentoa toveruutta.
Oli oma todellisuus rintamalla millainen olikaan, sen alta, ympäriltä
ja läpi mieleen nousivat koti, perhe ja tavallinen elämä. Se tavallinen
elämä, jonka tavattoman arvon ymmärtää vain se, jolla sellaiseen ei ole
mahdollisuutta. Tämä ei ole ollut eikä ole reiluaUseimmat
epäilemättä sanoittivat omaa tavallisen elämän ikäväänsä oman
kotiinpaluunsa kannalta: näenkö enää puolisoani ja perhettäni, palaanko
vai en. Lotta Inkeri Hynysen runossa näkökulma on kuitenkin niiden,
jotka kotirintamalla odottavat, kaipaavat ja pelkäävätkin. Poju pieni hämyssä illansuun:
Isä vieläkö kauan on poissa?
Niin ikävä, äiti, näin illoin on,
kun isä ei koskaan koissa.
Isä sodassa on, hän puolustaa
isänmaamme rakasta rajaa,
tätä seutua, peltoja, metsiäkin,
tätä meidän omaa majaa.
Älä kysele, lapseni, enempää!
Isä saapuu kohta kun joutaa:
voi tulla hän ehkä jo piankin
ja polvelleen sinut noutaa.
Ja kerran hämyssä illansuun
isä palasi jälleen kotiin.
Tuli kylmänä valkeessa arkussaan
ja mennyt ei enää sotiin.
|
Runo
päättyy tähän. Ja hyvä niin. Turha yrittää sanoittaa, mitä pieni poika
ajatteli, ymmärsi ja koki. Sitä kokemusta on kannettu tähän päivään
asti. Siitä kokemuksesta on tuhansia muunnelmia, joissa kaikissa on
kuitenkin yhteisenä katkeaminen, suru ja vaille jääminen. Ja yhteistä
on sekin, että vaikkei oikein tietäisikään, kelle tai mille siitä
valittaisi, jotenkin vain tuntee, ettei tämä ole ollut eikä ole reilua.
* * *
Det är så mycket jag älskatNågra
av de finaste dikterna från fronten i antologin Täältä jostakin är
skrivna av fänrik Christoffer H. Ericsson. Han underlåter inte att
berätta att han drömmer – dikten Drömmar börjar så här: ”Jag drömde i
natt.” Efter det konstaterar han ändå, att ”man skall inte drömma i
krig”:Man skall inte drömma i krig.
Om leksaker jag älskat som barn
och som inte mer finns till.
Man skall inte drömma I krig.
Det är svårt ändå.
|
Men
fastän fänriken förbjuder sig själv att drömma gör han det ändå. Den
unge mannen hade inga barn; visst hade ju barnen kunnat ha ”mjuka
händer som smeka” som i drömmen. Men mitt i alla drömmar om hembygden
och naturen återvänder han ständigt till människorna:Det är så mycket jag älskat.
…
Sol som stiger över fri horisont
och sträckande sjöfåglar.
Varm hud mot läpparna.
Klang av gamla strängar
och vindsus i strandtallar.
Tiga med någon man älskar.
Solrök över lojt hav.
Berg som blåna långt borta.
Ord som inte behöva svar
och ändå inte glömmas.
Allt detta har jag älskat.
Gå vi någonsin mer tillbaka.
|
Beröring,
att tiga tillsammans, att lyssna och förstå, utan ord. Allt detta utgör
den grundsamhörighet, som vi är djupast medvetna om, när vi saknar den
och som vi bäst kan beskriva, när den är på avstånd. Då frågar vi oss
också om den någonsin återkommer, eller kommer vi att vara utan den för
evigt: ”Gå vi någonsin mer tillbaka?” Därhemma ställdes frågan med
likadant vemod: ”Kommer han någonsin mer tillbaka?” Och svaret var inte
alltid ja.* * *
Ilon pukuVarsinkin
Vanha testamentti mutta myös Uusi toistaa toistamistaan, että kolmesta
ihmisjoukosta on erityisesti pidettävä huolta. Että sellainen
huolenpito ja vastuunkanto on Jumalan tahdon noudattamista ja toisin
toimiminen tökeröä, suorastaan syntiä. Nämä kolme ryhmää ovat lesket,
orvot ja muukalaiset.Kun
elämme aikaa, jona kaikkea kuvataan ja arvioidaan talousasioina, kenen
tahansa mieleen tulee leskien, orpojen ja muukalaisten huoli
toimeentulosta. Eikä sitä tietenkään sovi yhtään vähätellä. Siinä
suhteessa muinainen Israel ja vielä sodanjälkeinen Suomikin olivat
samankaltaisia, että lesken ja orvon leipä oli muita kapeampaa ja osa
jopa hädänalainen. Yksi
on kokenut vaateköyhyyttä, toinen ruokaköyhyyttä, kolmas
asumisköyhyyttä ja neljäs näitä kaikkia ja muutamaa muuta lisäksi.
Ennen muuta kysymys on ollut turvattomuudesta, joka on kipristynyt
jäytäviksi kokemuksiksi ahdistuksesta ja uhanalaisuudesta. Eivätkä
tällaisia taakkoja ole kantaneet vain lesket - sentään aikuiset - vaan
myös lapset, joilta semmoinen on ollut aivan liikaa vaadittu.Toisaalta
me elämme aikaa – ja tänään kirkkoon kokoontuneet kaatuneiden omaiset
myös elämänvaihetta – jona kurjuus on harvinaista ja jossa moni elämää
edistävä asia on päätynyt kohdalleen; uhrin ansiosta lippu liehuu ja
uhrauksin rakennettu maa on useimpiin muihin verrattuna vallan verraton
paikka elää. Moni
rivi tämän pyhäpäivän psalmissa kelpaa paremmin kuin hyvin nykyisen
elämänkokemuksen sanoitukseksi: ”Herra, minun Jumalani, sinua minä
huusin avuksi, ja sinä teit minut terveeksi”; ”Illalla on vieraana itku
mutta aamulla ilo. Sinä muutit itkuvirteni karkeloksi, riisuit yltäni
suruvaatteen ja puit minut ilon pukuun”. Vaikkei tunnistaisikaan
elämässään mitään suoranaista menestystarinaa, mielihyväisen
selviytymiskertomuksen kumminkin.* * *
Bibeln
inte bara uppmanar och ålägger oss att ta hand om änkor och
föräldralösa, om vi har tänkt uppföra oss och komma inför Gud.
Den säger och försäkrar oss om något mycket bättre: ”Herren är de
faderlösas fader, änkornas försvarare, Gud i sin heliga boning” (Ps.
68:6). Gud visar att han inte är bara något slags tjänsteförmyndare
eller försörjare utan bibeln lovar mer: ”Hos dig finner faderlösa
barmhärtighet” (Hos. 14:4b)* * *
Raamattu
ei pelkästään kehota ja velvoita pitämään huolta leskistä ja orvoista,
jos aikoo ihmisiksi olla ja Jumalan eteen tulla. Se sanoo ja vakuuttaa
myös paljon parempaa: ”Hän on orpojen isä ja leskien puoltaja, Jumala
pyhässä asunnossaan” (Ps 68:6). Jumala ei ilmoittaudu vain
jonkinlaiseksi virkaholhoojaksi tai huoltajaksi, vaan hänestä luvataan
enemmänkin: ”Vain sinulta, Herra, saa orpo osakseen rakkautta” (Hoos.
14:4b). Sekä Taivaallinen Vanhin että maalliset vanhemmatNiin
painavaa kuin taloudellisesti ahdas elämä sinänsä voikin olla, sitäkin
raskaampaa on olla vailla kannattelua ja jäädä paitsi itsestään
selvästä perusyhteenkuuluvuudesta. Ei lapsi ollenkaan odota liikoja,
kun hän mitään miettimättä ja mitään kyseenalaistamatta odottaa
vanhempansa ottavan hänet vastaan ja toivottavan tervetulleeksi
maailmaan. Eikä
hän myöhemmin lainkaan pyydä kohtuuttomia, kun hän – edelleen
luultavasti sitä tiedostamatta ja sanoittamatta – toivoo vanhempien
antavan hänelle sitä itsetuntoa ja omanarvontuntoa, jota maailman
kestämiseen ja siinä viihtymiseen tarvitsee. Lapsen kuuluu voida laskea
vanhempansa varaan, sen kuuluu olla maailman meno.Raamattu
panee Jumalan isän paikalle – Isäksi isolla iillähän me häntä
nimitämmekin, Taivaan Isäksi. Niin ei kuitenkaan kuuluisi olla kuin
Hoosea kirjoitti, että ”vain sinulta, Herra, saa orpo osakseen
rakkautta”. Maallisen isän kuuluisi saada välittää rakkautta hänenkin –
ja kaikenlaisia maailman kivoja asioita. Meillä ei kuuluisi olla vain
Taivaallinen Vanhin (niin kuin Jumalaa myös on nimitetty), vaan myös
maalliset vanhemmat, molemmat. Meidän ei pitäisi tehdä toisistamme
leskiä eikä orpoja, me emme saisi hajottaa koteja emmekä hävittää
työpaikkoja; meidän tulisi ylläpitää maailmaa, jossa meidän kaikkien
olisi hyvä elää ja muun luomakunnan yhtä lailla. Maailma on kotiKukaan
ei kuitenkaan ole voinut välttyä huomaamasta, että vieläpä
Euroopassakin eikä vain sen lähialueilla päivittäin tuotetaan leskeyttä
ja orpoutta väkivalloin – ja siis tapetaan ihmisiä ja tuhotaan
inhimillisen elämän edellytyksiä. Vaikka kuinka toivoisi ja toistaisi
”ei koskaan enää”, yhä edelleen ja yhä uudet perheet ja suvut saavat
kantaakseen suuremman osan ihmiskunnan yhteistä surua ja yhteistä
tuskaa kuin mitä millään pystyisi pitämään kohtuullisena. Päivän
psalmissa kiitetään, kuinka ”Herra sinä pelastit minut tuonelasta.
Hautaan vaipuvien joukosta sinä toit minut takaisin elämään”. Jos me
kansakuntana, perheinä ja yksilöinä vähääkään olemme kokeneet, että
psalmi sanoittaa meidän kokemustamme, meillä on kokemuksellinen yhteys
niihin lapsiin, naisiin ja miehiin, jotka nyt ovat jääneet sodan ja
valtapolitiikan uhreiksi. Vaikka
meillä ei olekaan mitään keinoja lopettaa väkivaltaa ja tappamista, me
voimme pitää huolen siitä, että maailmassa säilyy se, minkä me olemme
kokemuksestamme oppineet ja tajunneet ja kykenemme osin jopa sanoiksi
pukemaan. Sille on käyttöä nyt ja vasta.* * *
Vår
värld är ett hem för alla dem, som hälsas välkommen i världen och som
ges förutsättningar att leva här. Alla, men i synnerhet barnen, har
rätt att trivas. Vänskap och sympati uppväger livets bristfällighet. Vi
ska bära bördorna tillsammans men ingen ska bära arg till någon.
Tacksamheten är väl grundad. Gud är vår Far i himlen. * * *
Maailma
on koti niille, jotka toivotetaan siihen tervetulleeksi ja joille siinä
annetaan elämisen edellytykset. Tähän kodikkuuteen on oikeus kaikilla,
mutta varsinkin lapsilla. Elämän epätäydellisyyttä lääkitsee ystävyys
ja myötätunto. Taakkoja on kannettava yhdessä, mutta vihaa ei pidä
kantaa kenenkään. Kiitollisuus on perusteltua. Jumala on Taivaan Isä. 
