"He lähtivät silloin..." Minulla ei valitettavasti ollut edellä luettua Ester Ristimäen runoa käytettävissäni tätä puhetta valmistellessani. Tajusin asian aamulla jumalanpalveluksen jälkeen ja kysyin työtovereilta neuvoa. Mitä arvelette: Ketkä lähtivät ja milloin? Ei kai tässä voi aamulypsylle lähdöstä olla kyse? Arvelimme, että runo puhuisi sotaan lähdöstä.
Ja heti otsikko saa aivan tietynlaisen sävyn. Tulee mieleen ajatuksia isänmaan kutsusta, uhrautumisesta, menetyksestä, raskaasta surusta ja kaipuusta. Nämä ovat varmasti jokaisen sotalesken ja sotaorvon sielunmaisemaa.

Mutta samalla nuo kolme sanaa herättävät myös ajatuksia kiitollisuudesta. He lähtivät silloin; siksi me saamme tulla ja lähteä vapaasti nyt. Olemme saaneet 96 itsenäisyyden vuotta. Se on pitkän eliniän verran. Kymmenen vuoden kuluttua isänmaa on ehkä jo vanhempi kuin yksikään sen asukkaista. Tällaista elinikää voi jo arvioida, vaikka toivommekin isänmaalle edelleen monia armorikkaita itsenäisiä vuosia.
Vain 22-vuotiaana nuorukaisena Suomi joutui sotaan. 1910- ja 20-luvulla syntynyt, yhdessä itsenäisen isänmaan kanssa kasvanut sukupolvi lahjoitti parhaat nuoruusvuotensa raskaalle taistelulle. He lähtivät silloin. Kaikki eivät palanneet. Sodan aiheuttamasta syvästä haavasta jotenkin toivuttiin, eikä vähiten kovan työnteon ansiosta.
Tietysti me tiedämme, että paljon oli henkistä kärsimystä, josta ei oikein edes osattu puhua. Muistan itse, että vielä 1960-luvulla kaupungin pihoilla kiersi jollain tavalla elämän valtavirrasta pudonneita, henkisesti ja fyysisesti invalidisoituneita miehiä, joista lapsia varoiteltiin. Vanhempi sukupolvi tiesi kertoa, miten ilmapiiri Helsingissä muuttui sotien jälkeen. Välittömän ja ystävällisen ilmapiirin tilalle tuli valtavan maaltapaon seurauksena kiirettä, epäluuloja, sulkeutuneisuutta.
 
Sodan jälkeen syntynyt nuoriso kai jotenkin aisti tämän ahdistuksen sodan kokeneiden vanhempiensa elämässä ja halusi siitä eroon. Ensin tuli rock’n roll, sitten Vanhan valtaus. Isänmaallisuus ei ollut enää muotia. Suomi alkoi etsiä uutta suuntaa. Taloudellinen hyvinvointi oli lisääntynyt ahkeran sukupolven ponnistelujen vuoksi huimasti. Alkoi kääntyminen henkisestä ja hengellisestä kohti aineellista.
Nyt kun Vanhan valtaajat ovat jäämässä eläkkeelle, tämänkin suunnanmuutoksen seuraukset ovat jo arvioitavissa. Paljon hyvää on saatu aikaan. Rahaa on tullut välillä ovista ja ikkunoista. Kansalle on annettu hyvä koulupohja, heikoimmista on pyritty kaiken aikaa pitämään huolta. Samalla tämä huolenpito on käsitetty entistä enemmän materiaaliseksi asiaksi. On ajateltu, että nuoriso kasvaa rahalla ja mielenterveys hoidetaan lääkkeillä. Globaalin bisnes on tuonut materiaalista hyvää, mutta sen sivutuotteena kohtuullisuus on  joiltakin unohtunut. On pidetty ihan normaalina ja hyväksyttävänä haalia itselle mitä tahansa etuuksia on saatavilla piittaamatta siitä, mistä rahat ovat peräisin tai mitä jää jaettavaksi köyhemmille.

Etelä-Afrikan aiempi presidentti Nelson Mandela kuoli eilen 95 vuoden iässä. Hän oli syntynyt 18.7.1918. Hän oli vapaustaistelija. Hän oli myös vakaumuksellinen kristitty, joka kuului metodistikirkkoon. Opiskeluaikoinaan hän liittyi opiskelijoiden kristilliseen yhdistykseen ja piti raamattutunteja lähikylissä. Rotusorto ja siihen liittyvät loukkaukset ja nöyryytykset saivat hänet 1940-luvulla liittymään vapautusliikkeeseen. Toimintansa seurauksena hänet tuomittiin vuonna 1962 elinkautiseen vankeuteen Robben Islandille. Hänen sellinsä oli kostea ja ahdas. Rotuerottelu ulottui jopa vankilaan. Intialaiset ja sekarotuiset saivat parempaa ruokaa kuin mustat. Hän sai lähettää vain yhden kirjeen puolessa vuodessa. Työ kalkkikivilouhoksessa oli raskasta. Hän ei päässyt edes äitinsä hautajaisiin. Hänet vapautettiin vasta ”10.000 vankilapäivän” (27 vankilavuoden) jälkeen vuonna 1989 ja myöhemmin hänestä tuli maansa presidentti.
Miksi hän ei milloinkaan menettänyt toivoaan? Siksi, että hän tiesi oikeuden olevan hänen puolellaan. Puolustaessaan itseään oikeussalissa vuonna 1962 hän kertoo tajunneensa selvästi, että syytettynä oli itse asiassa se kieroutunut sortovalta, jota hallitus edusti. Hän – vaikka olikin virallisesti syytetty – oli oikeastaan syyttäjä ja tuomari.

Juuri tästä samasta asiasta on kyse, kun laulamme Finlandia-hymniä: ”yön vallat aamun valkeus jo voittaa, sun päiväs’ koittaa, oi synnyinmaa”. Oikeus voittaa lopulta. Kohtuuttomuus, itsekkyys, ahneus, riisto, niistä kaikista joutuu lopulta tilille. Siksi on seisottava järkkymättä aamun valkeuden ja oikeuden puolella, silloinkin kun se ei ole muodissa.

Mutta ehkä vieläkin tärkeämpää Nelson Mandelan esimerkissä – ja riittävä syy puhua hänestä juuri tänään 96-vuotiaan Suomen itsenäisyyspäivänä – on tapa, jolla hän antoi anteeksi. ”Tiesin, että jos en jättäisi katkeruutta ja vihaa taakseni, olisin vieläkin vankilassa”, hän sanoi. Kun monet hänen ystävistään ja tukijoistaan toivoivat ankaria kostotoimia, Mandela puhui sovinnosta ja anteeksi antamisesta. Se voittaa vihan ja katkeruuden.
Johanneksen evankeliumissa kerrotaan: Niille juutalaisille, jotka uskoivat häneen, Jeesus sanoi: ”Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” He vastasivat hänelle: ”Me olemme Abrahamin jälkeläisiä, emme me ole koskaan olleet kenenkään orjia. Kuinka voit sanoa, että meistä tulee vapaita?”
– Eikö tämä ole meidän sukupolvemme kysymys? ”Me olemme saaneet lahjaksi vapaan ja itsenäisen Suomen. Emme me ole koskaan olleet kenenkään orjia. Ei meitä kiinnosta sinun puheesi vapaudesta.” – Mutta Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Orja ei pysy talossa ikuisesti, mutta poika pysyy. Jos Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita.”

Jos me pysymme uskollisina Jumalalle ja evankeliumille, me olemme vapaita. Kuuntelin juuri äsken radiosta suoraa lähetystä Kapkaupungin St. George’s katedraalista, missä arkkipiispa Desmond Tutun järjesti muistojumalanpalveluksen Mandelalle. Suurin piirtein näin hän sanoi: ”Vaikka suru pyyhkii ylitsemme, kun olemme menettäneet isän, Tatan, meille eivät jää vain kyyneleet. Meille jää myös kiitollisuus siitä, mitä hän teki ja minkälaisen esimerkin hän jätti.”
Tämän saman haluan sanoa myös kaikille sotaorvoille tänään. Varjelkoon meitä Jumala väärästä itsetyytyväisyydestä ja antakoon meille rohkeuden toimia aina oikeuden ja hyvyyden mukaan – ei pelkästään omassa maassamme, vaan kaikkien kansojen perheessä, sillä Jumala ei katso kansallisuuteen, rotuun, kieleen eikä kulttuuriin. Hän katsoo sydämeen.