Rakkaat Kaatuneitten Omaiset, sotalesket ja  sotaorvot, sotalapset, lotat, veteraanit ja kaikki sukupolvet!
Me lähetämme kohta seppelpartion Joensuun sankarihautausmaalle, jossa lepää noin 900 sankarivainajan tomumaja. Kaikkiaan Pohjois-Karjalan hautausmailla on noin 3000-4000 sankarihautaa ja Joensuun hautausmaan kupeessa, Rauhanpuistossa, on Raja- ja laatokankarjalaisten sankarivainajien muistomerkki, johon on kaiverrettu kaikkien,  – n. 2500 – luovutetun alueen multiin jääneiden , isänmaan puolesta kaikkensa antaneiden sankarivainajien nimet.    
Voimme vain aavistaa, mitä tuskaa ja elämän kipua ja huolta noiden tuhansien nimien taakse kätkeytyy.    

Kaikkein syvimmin sen tietävät sotalesket, jotka on liian usein unohdettu juhlapuheissa ja elämän arjessa.
Se tietävät myös sotaorvot, jotka ovat kantaneet isän ikävää sydämessään koko tähänastisen elämänsä ajan. Monet itkemättömät itkut purkautuvat nyt esiin vertaistukiryhmissä ja sotaorpoyhdistysten julkaisemissa kirjoissa, joista uunituorein on toissapäivänä, perjantaina painosta ulos tullut Pohjois-Karjalan Sotaorpojen julkaisema koskettava teos ”Vaiettu suru”.

Jo nimi kertoo siitä, että sota-ajan lapset, erityisesti sotaorvot ja sotalapset, joutuivat koteloimaan surunsa – se jäi aikuisten surun ja ankaran työn ja Suomen jälleenrakentamisen jalkoihin, ja sille on tullut tilaa puhjeta esiin vasta nyt, kun tiiviit työn vuodet ovat takana päin.

Kaiken kaikkiaan näiden kipeiden asioiden ja tunteiden läpikäyminen on ollut hyvin monelle puhdistava ja vapauttava kokemus, joka on raivannut tilaa elämän kokonaisvaltaisemmalle ymmärtämiselle ja kiitollisuudelle siitä hyvästä maasta, minkä isämme ja äitimme ja koko veteraanisukupolvi on meille nuoremmille raskailla uhreillaan lunastanut.

Kun oma isäni palveli pitkään lääkintämiehenä Syvärillä – hoitaen haavoittuneita, sairastuneita ja ”hiljaisia miehiä”, niin kuin hän kuolleita sotilaita rintamakírjeissään kutsuu – niin siksikin itseäni on syvästi koskettanut sotilasvirkamies Lauri Lamminmäen kirjoittama konkreettinen kuvaus ”Isä kaatunut Syvärillä”, jossa on nimenomaan perheen, sotalesken ja sotaorpojen näkökulma siihen, miten arki muuttui perheenisän lähdettyä tuonilmaisiin, niin kuin ortodoksit sanovat….

ISÄ KAATUNUT SYVÄRILLÄ  (kirj. Lauri Lamminmäki, sotilasvirkamies) Isä kaatunut Syvärillä –  Nyt seisovat ääneti haudallaan hänen kaksi lastaan ja vaimo  ja katsovat mykkinä kirstuaan.  Ja kun kunnialaukaus räikyy he vasta heräävät vavahtaen: ”Isä kaatunut  Syvärillä–” He huomaavat: nythän me tunnemme sen. Ja kotiin päästyä vaimo taas lapset riisuu, käy nukkumaan. Vaan murheissaan, huomaamattaan hän hivelee tuskaista ruumistaan. Kuin sumuun katsoen muistaa hän hetkeä häiden ja vihkimisen. ”Isä  kaatunut Syvärillä – ” Hän hämyssä nyökkää: nyt tunnen sen. Taas talossa keväällä pellot kun auki kylvölle kynnetään, mies palkattu saroilla kulkee. Vaan lapset vilkkuvat hämillään: ei nostettu hevosen selkään… Pois meni….Kevät ei entinen. ”Isä kaatunut Syvärillä-” He,  äkkiä kypsyin: nyt tunnemme sen. Kun kerran taas riemuitaan: rauha. - Ja miehet palaavat reppuineen – sitä katsovat veräjällään nämä kolme, todeten uudelleen: ”Isä kaatunut Syvärillä-”. Ohi onnekkaammat nyt tietä käy. Ja ehtoossa veräjän luota he palaavat tupaan….. Ei, isää ei näy.

Pyydän nyt juhlakansaa nousemaan seisomaan! Me teemme tänään kunniaa heille, jotka antoivat henkensä tämän maan itsenäisyyden ja vapauden puolesta. Ollos iäti muistettu!