Kuivukoon käteni, joka on tällaisen paperin allekirjoittanut. Näin presidentti Kyösti Kallio, kun hän antoi   valtuudet Moskovan rauhan solmimiseksi  - 70 vuotta sitten – maaliskuun 12 päivänä 1940. Tämä Sakarian kirjan hyvän paimenen profetia tuli todeksi sydäntä särkevällä tavalla pian allekirjoituksen jälkeen. Oikea käsi halvaantui ja kynä kirposi presidentin otteesta.

Talvisota oli täynnä väkevää dramatiikkaa – alusta loppuun. Ensin häikäilemätöntä imperialismia, kyynistä voimapolitiikkaa ja sodan julmat kasvot. Sitten oman maan puolustamisen suurta sankaruutta, loistavaa sotataitoa suomalaisessa talvimaisemassa ja patrioottista eetosta. Lopuksi päättäväistä rohkeutta suostua lähes  mahdottomiin rauhanehtoihin itsenäisyyden olemassaolon viimeisellä hetkellä.

Vaikka itsenäisyys pelastui, tylyt rauhan ehdot olivat syvä järkytys mieli oli maassa ja liput puolitangossa. Mutta rauha on rauhaa. Aina väkivaltaa parempi – ja toivon mahdollisuus. Toivo oli yksituumaisuudessa ja keskinäisen luottamuksen ilmapiirissä, uskossa, että hyvää on olemassa ja että hyvä on saavutettavissa tunnustamalla tosiasiat ja toimimalla viisaalla tavalla. Presidentti Kallion viesti jälkipolville oli rohkaiseva:
”Se voimainponnistus, minkä suoritimme koko maailman silmien edessä viime talvena, ei olisi ollut mahdollinen, ellei koko Suomen kansa olisi herännyt tietoisuuteen omasta historiallisesta tehtävästään. Jatkakaamme sitä työtä rinta rinnan.”

Siis historiallinen tehtävä ja työtä rintarinnan. Mitä se tarkoittaa ja Mihin se velvoittaa ?

Voisiko vastaus sisältyä puheeseen, jonka Topelius piti Helsingin yliopiston riemujuhlassa sataseitsemän kymmentä vuotta sitten 1840:
”Pienen kansamme, jolla ei ole muuta rikkautta, täytyy saavuttaa menestyksensä hyödyllisillä tiedoilla ja perustaa arvonsa siihen, että se sivistyksessä, avuissa ja kaikinpuolisessa edistyksessä on maailman valistuneimpain kansain tasalla. ”

Voisi hyvinkin. Historiallinen tehtävämme on kunnioittaa perinteitä ja menneiden sukupolvien työtä, rakentaa toisesta välittämisen ja ymmärryksen yhteisvastuullinen yhteisö. Se on vapauden, veljeyden ja tasa-arvon  luovuuden ja kansainvälisen yhteistyön Sivistys-Suomi.
När vi nu  idag blickar tillbaka, är det lätt att upptäcka att Finland har varit tvungen att göra sina urval ensam i mycket trångt utrymme där starka politiska och ideologiska krafter omgivit oss.  Men visat sig att vara en verklig  mästare i att överleva och skicklig i att bevaka sina egna intressen.
Runsaan yhdeksänkymmenen vuoden mittaisen itsenäisen elämän ajan Suomea on koeteltu monella tavalla; ennen sotia, sotien aikana ja niiden jälkeen. Suuri paradoksi on, että  Suomi joutui sisällissotaan heti itsenäisyysjulistuksen jälkeen, vaikka tänne oli ehtinyt juurtua maailman kansanvaltaisin parlamentti. Olivatpa syyt mitkä tahansa sisällissota jätti syvät uurteet suomalaiseen yhteiskuntaan. Syvin uurre kulki voittajien ja häviäjien keskellä, valkoisten  ja punaisten välissä. Kun sitten 1939 maan itsenäisyyttä uhattiin ulkoapäin, sama kaiku oli askelten. Tapa tuttu jo taattojen.

Akateemikko Matti Kuusen mukaan talvisodan solidaarisuus syntyi urheilukentillä nuorten keskuudessa reilun kilpailun ja yhdessä tekemisen merkeissä. Siihen aikaan nuorten urheiluharrastus oli koko kylän tai kaupungin osan yhteinen juttu.

Sotien uhraukset olivat suuret ja kärsimykset mittaamattomat. Tuoreen kansalaiskyselyn mukaan kuitenkin juuri  talvisodan ansiosta Suomi säilytti itsenäisyyden. Ja syntyi ikään kuin uudestaan. Eikä Suomea mikään pelastanut jatkosodalta. Se oli ainoa vaihtoehto pysyä hengissä Suomen ulkopuolella vallitsevien poliittisten voimien kentässä.

Lähes satatuhatta miestä ja naista menetti henkensä ja yhtä monelle jäi sodan aiheuttama pysyvä vamma. Tuhansien perheiden oli tultava toimeen ilman isää tai poikia ja puoli miljoonaa karjalaista ja petsamolaista joutui rakentamaan uudet kodit ja aloittamaan uusi elämä oudossa ympäristössä. Sotaleskiä oli noin kolmekymmentä tuhatta – ja sotaorpoja kaksinkertainen määrä. Seitsemässäkymmenessä vuodessa joukko on jatkuvasti  huvennut. Sotaveteraaneja on nyt runsaat 60 000, ja heistä joka kuudes invalidi. Lähes joka kolmas veteraani on  rintamanainen ja kaikkien veteraanien keski-ikä noin 87 vuotta. Sotaleskien joukko on hyvin pieni. Vajaan tuhannen kokoinen ja keski-ikä runsaat 90 vuotta. Tarkat tiedot kanssamme kulkevien sotaorpojen määrästä puuttuvat, mutta se lienee kolmisenkymmentätuhatta. Niin tai näin. Kaikki ovat nyt eläkeiässä.

Sodat koettelivat meidänkin perhettämme. Lääkäri-isäni kaatui kesäsodan alussa ja lapsuuteni satumaa, sukutila Laatokalla jäi kahdesti rajan taakse. Näin meistä neljästä lapsesta tuli sotaorpoja ja äidistä yksinhuoltaja. Monien muiden suomalaisten naisten tapaan Aune-äiti oli suuri selviytyjä, koulutti lapsensa ja eli leskenä hyvää elämää lasten ja lastenlasten keskellä kunnes kuoli 85 vuoden ikäisenä.

Kun talvisota alkoi kävelin koulusta kotiin pommituksen keskellä  tämän  saman Vanhan kirkon ohi. Äiti toimi  sitten Parikkalan sotasairaalan leikkaussalin hoitajana ja me kolme vanhinta lasta sairaalan lähetteinä.  Rintamalla haavoittuneiden sotilaiden tarinat  jättivät syvät jäljet lapsen piilotajuntaan. Silloin opin, ettei  ollut vain yhtä yhtenäistä sotaa. Jokainen sotilas kävi omaa sotaansa kaukana kodeistaan, perheistään ja ystävistään.  Yksin yhdessä toisten kanssa.

Sotien päätyttyä alkoi jälleen rakentamisen suururakka.

Återbyggande betydde inte endast  reparation av de ytterst  stora materiella skador, som kriget hade orsakat. Lika viktigt var det att återuppliva nationell självkänsla och komma överens om de värderingar,  som behövdes för att finna ett gemensamt mål.
Tässä hankkeessa etusijalla olivat siirtoväen asuttaminen, rintamalta palaavien miesten ja naisten elinehtojen luominen, ja sodassa vammautuneista sotaleskistä ja sotaorvoista huolehtiminen..

Suomen nainen on ollut se voimien hiljainen lähde, joka virtaa historiaan miehen tekoina, kirjoitti Topelius.    Sodat ovat miesten tekoja kansojen historiassa, mutta naiset hoitavat suuren osan sodan jättämistä jäljistä. Sotahistorian kirjoituksissa naisten osa ei ole saanut suurta sijaa - ei myöskään ”sotaorpojen mykkä ikävä”, josta sosiologi Sari Näre on kirjoittanut:

Mitä kannat repussasi ? Kannan orvon ikävää. Koti ja metsä, meri ja taivas. Äidin silmät kauas jää.

                                   
Näin Niilo Rauhala runossaan sotalasten  kesäjuhlassa 1993

Kauniina eleenä Mannerheim myönsi päiväkäskyssään ”suuren kiitollisuuden ja kunnioituksen osoituksena” Vapaudenristin yhteisesti kaikille äideille äitienpäivänä 1942.

”Kaikkien teidän työnne on ja on ollut kansamme taistelussa arvioimattoman suuri ja uhrinne mittaamaton.” 
"Eder gärning har varit av oskattbart värde för vårt folks kamp. Edra offer kunna icke mätas."
Huomaavaista oli myös se, että nykyisen Kaatuneitten Omaisten liiton edeltäjä sai heti sotien jälkeen kunniatehtäväkseen järjestää kaatuneitten muistopäivän vuosittain toukokuun kolmantena sunnuntaina.


Näin Pispalan Alfhild.                
Monipolvinen kertomus sotaleskien ja sotaorpojen huollosta alkoi jo sodan kynnyksellä. Silloin säädettiin Suomen historian ensimmäinen yleinen sotilastapaturmalaki ja määrättiin, että asepalveluksessa kaatuneen leskelle ja lapsille maksetaan huoltoeläkettä. Koska eläkkeen suuruus riippui kaatuneen sotilasarvosta, suurimmassa tarpeessa olevat saivat pienimmät eläkkeet. Eläkkeiden korvausluokat poistettiin heti sotien jälkeen ja näin   kaikki kaatuneitten omaiset saatettiin tasavertaiseen asemaan.

Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton sotakummitoiminta oli tärkeä toimija sotaorpojen toimeentulon ja koulutuksen tukijana. Hankkeen aloitteen tekijä oli – kukapa muu – kuin aina valpas ja idearikas arkkiatri Arvo Ylppö. Kummeja etsittiin lehdistöilmoitusten, julisteiden ja radioesitelmien avulla – ja löydettiin sekä kotimaasta  että ulkomailta. Sodan päättyessä lähes 40 tuhatta sotaorpoa oli avustuksen piirissä.

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentaminen lyhyessä ajassa sotien jälkeen on uskomaton saavutus. Suomalaiset nuoret ovat nyt maailman parhaiten koulutettuja. Täällä kukoistavat kaikki omaperäisen kulttuurin alueet, korkeatasoinen tiede ja luova taide, tekniikka ja teollisuus.  Sosiaaliturva on vahva ja terveydenhuoltopalvelut kuuluvat kaikille. Pitkän vaikenemisen jälkeen keskustelu lähihistoriasta on avautunut ja sen myötä hengitys on alkanut kulkea vapaasti.

Lapin sodan päättymispäivänä 27. päivänä huhtikuuta vietetään valtakunnallista veteraanipäivänä ja Suomen lippu nostetaan salkoon. Vuonna 1994 valtiovalta esitti anteeksipyynnön sotasyyllisten omaisille. Eilen totesivat oikeusministerin kutsumat oikeusoppineet yksikantaan, että aikanaan langetetut tuomiot olivat lain vastaisia. Samana vuonna 1994 presidentti Martti Ahtisaari kutsui Mannerheim-ristin ritarit itsenäisyyspäivän vastaanotolle ja antoi päiväkäskyn sotaveteraaneille. Nyt katsotaan sota- ja rintamaaveteraaneja kunnioittavasti suoraan silmiin, ja oivalletaan, että heidän asiansa on  kaikkien yhteinen. Yhtä lailla on opittu  oman lähihistoriamme pimeät puolet, väärät ja kipeät asiat. Niitäkin on.

On sanottu, että Suomessa  muistellaan aivan liikaa sodan aikoja. En tiedä, mikä olisi sopiva määrä. Sotiemme traumoja ei kuitenkaan pidä unohtaa, mutta sankaruuden ihannoiminen on arvotonta.

Mieleeni tulee kunniaveteraani presidentti Mauno Koiviston puhe Tammenlehvän perinneliiton   perustamisjuhlassa 2003. Kaikki Suomen kolme presidenttiä olivat silloin läsnä. Puheen väkevänä sanomana oli, ettei perinneliittoa perusteta veteraanien sankarillisten tekojen korostamiseksi, vaan siksi että meillä on vaikeinakin aikoina kyetty säilyttämään itsenäisyys ja kansanvalta, mahdollisuus itse päättää asioistamme ja kehittää tulevaisuutta omilla päätöksillämme. Nämä ovat niitä perusasioita ja – arvoja, jotka veteraanisukupolvi toivoo jälkipolvienkin tuntevan omikseen ja ylläpitävän niitä myös tulevaisuudessa. Näin siis kunniaveteraani.  Tätä sanomaa pitäisi itse kunkin tutkia tarkasti  juuri nyt tämän taantuman keskellä talvisodan aikaisen  Tammikuun kihlauksen hengessä.

Myös sotaorvot ovat astuneet reilusti esiin. Sotaorpojen yhdistyksiä on perustettu viimeisen kymmenen vuoden aikana kaksi tusinaa ja kaikki liittyneet osaksi  Kaatuneitten omaisten liittoa. Yksi niistä Pääkaupunkiseudun sotaorvot ry on tämä juhlan järjestelyvastuussa. ---- Sotaorpojen rekisteröityminen on nyt liiton suuri hanke. Se on arvokas kunnian osoitus sotaorvoille raskaan taakan  kantamisesta ja saattaa olla hyödyksi harkittaessa ikääntyvien sotaorpojen tukitoimia. Pidän itsestään selvänä, että valtiovalta tukee hanketta. Tärkeää niin ikään  olisi käynnistää nykyistä seikkaperäisempiä sotaorpoihin kohdistuvia sosiaalihistoriallisia tutkimuksia.

Sotaorpojen muistitietojen keruu on käynnistynyt suurenmoisen vilkkaana eri puolilla Suomea. Lyhyessä ajassa  niistä on kertynyt kokonainen kirjasto. Kirjojen otsikot Isän ikävä, Ei tullut isä kotiin, Isä lähdit varhain, Meille kallis on maa, kertovat riipaisevalla tavalla sotaorpojen selviytymisestä epätoivon ja toivon, häpeän ja ylpeyden, nöyryytyksen ja kannustuksen ristiriitaisessa maailmassa. Sari Näreen mykkä ikävä on muuttumassa suureksi kertomukseksi muistutuksena jälkipolville sodan todellisuudesta.

                            
Tämän testamentin kirkkoherra, kapteeni Väinö Havas kirjoitti pojalleen, vähän ennen kuin hänet kannettiin kotiin.

Tässä me olemme me kummalliset suomalaiset astumassa kohti tuntematonta tulevaisuutta. Syvästi kiitollisina sotiemme veteraaneille siitä, että olemme saaneet pitää tämän vapauden.
Det viktigaste just nu är att  göra medvetna urval och att komma överens om en gemensam väg samt att ta ansvar inte endast för vad händer här utan också vad händer globalt.
Suomalaisen arvopohjan ainekset ovat kansanperinteessämme, ja länsimaisen kulttuurin perinnössä. Lähimmäisen rakkaus on kristillistä perua, totuuden, hyvyyden ja kauneuden käsitteet olemme saaneet Antiikista ja tiedonetsinnän eetoksen ja kriittisyyden valistuksen aatteista. Tämä on se luja aatepohja, jolle tulevaisuus on turvallista rakentaa.

Olkoon maailmassa rauha ja hyvä tahto kansojen kesken.