Kuva Matti Höök
"ANTAKAA
TOISILLENNE ANTEEKSI"
Sotalasten messu
Roihuvuoren kirkossa su 31.10.2010
Messussa käytettiin uutta sotalapsen kiitosvirttä, jonka sanat ja kuvia messusta ja kirkkokahvilta tällä sivulla saarnan jälkeen.
Liturgi oli sotalapsi Leo Enckellin tytär pastori Paula Pakarinen ja urkurina Hannele Filppula.
* * *
kuva Matti Höök
Sotalapsi Erkki Kokko saarnasi anteeksiantamisesta
Sotalasten messu
Roihuvuoren kirkossa su 31.10.2010
Messussa käytettiin uutta sotalapsen kiitosvirttä, jonka sanat ja kuvia messusta ja kirkkokahvilta tällä sivulla saarnan jälkeen.
Liturgi oli sotalapsi Leo Enckellin tytär pastori Paula Pakarinen ja urkurina Hannele Filppula.
* * *
SAARNATEKSTI:
1.Moos. 50: 15-21
Joosefin veljet alkoivat isänsä kuoltua pelätä ja sanoivat toisilleen: "Entäpä jos Joosef nyt kääntyy meitä vastaan ja sittenkin kostaa meille kaiken sen pahan, minkä me hänelle teimme?" Ja he lähettivät Joosefille sanan: "Ennen kuolemaansa isämme käski meitä sanomaan sinulle näin: 'Anna veljillesi anteeksi heidän rikoksensa ja pahat tekonsa. Armahda heitä, vaikka he ovatkin tehneet sinulle pahaa.' Anna siis meille nyt anteeksi meidän rikoksemme. Mehän palvelemme samaa Jumalaa kuin isäsi." Kuullessaan heidän sanansa Joosef puhkesi itkuun.
Sitten veljet tulivat, lankesivat hänen eteensä ja sanoivat: "Me rupeamme vaikka sinun orjiksesi!" Mutta Joosef sanoi heille: "Älkää olko peloissanne, enhän minä ole Jumala. Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Hän antoi tämän kaiken tapahtua, jotta monet ihmiset saisivat jäädä henkiin. Älkää siis enää olko peloissanne. Minä huolehdin teistä, teidän vaimoistanne ja lapsistanne." Näin hän rauhoitteli heitä ja puhui heille lempeästi.
1.Moos. 50: 15-21
Joosefin veljet alkoivat isänsä kuoltua pelätä ja sanoivat toisilleen: "Entäpä jos Joosef nyt kääntyy meitä vastaan ja sittenkin kostaa meille kaiken sen pahan, minkä me hänelle teimme?" Ja he lähettivät Joosefille sanan: "Ennen kuolemaansa isämme käski meitä sanomaan sinulle näin: 'Anna veljillesi anteeksi heidän rikoksensa ja pahat tekonsa. Armahda heitä, vaikka he ovatkin tehneet sinulle pahaa.' Anna siis meille nyt anteeksi meidän rikoksemme. Mehän palvelemme samaa Jumalaa kuin isäsi." Kuullessaan heidän sanansa Joosef puhkesi itkuun.
Sitten veljet tulivat, lankesivat hänen eteensä ja sanoivat: "Me rupeamme vaikka sinun orjiksesi!" Mutta Joosef sanoi heille: "Älkää olko peloissanne, enhän minä ole Jumala. Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Hän antoi tämän kaiken tapahtua, jotta monet ihmiset saisivat jäädä henkiin. Älkää siis enää olko peloissanne. Minä huolehdin teistä, teidän vaimoistanne ja lapsistanne." Näin hän rauhoitteli heitä ja puhui heille lempeästi.
* * *
kuva Matti Höök
Sotalapsi Erkki Kokko saarnasi anteeksiantamisesta
Erkki Kokko:
Hyvät kuulijat,
tämän kirkkosunnuntain tunnus on haastava: "Antakaa toisillenne anteeksi"
Anteeksiantaminen ei ole aina helppoa. Loukatuksi tuleminen voi tehdä hyvinkin kipeää. Moni tietää kokemuksesta: sovittamaton riita, sisään kätketty, koettu loukkaus ihmissuhteissa, josta ei voi puhua, on kuluttavaa. Paitsi että se vie voimia, se on epämiellyttävää. Eikä sitä yleensä voi salata. Jotenkin se kuitenkin oireilee, näkyy ja tuntuu.
Mutta ei anteeksipyytämisenkään tielle lähteminen ole helppoa. Kynnys on korkea, aivan liian korkea, kun pitäisi mennä vaikkapa puolitiehen toista vastaan. Monesti kynnys jää ylittämättä.
Toistemme armahtamiseen meitä kirkossa kuitenkin kehotetaan. Se on tärkeimpiä, ellei peräti tärkein eettinen ohjeemme. "Antakaa toisillenne anteeksi".
Ohje pysyy voimassa huolimatta siitä, ettemme henkilökohtaisessa kilvoittelussa aina siihen ylläkään. Voi olla että joskus se vaikeus johtuu kasvatuksesta. Tai kohtalokkaasta väärinkäsityksestä. Pelätään näet pahinta, kasvojen menetystä.
Ja kuitenkin: nöyrtyminen, taipuminen anteeksiannon tielle voi parhaassa tapauksessa merkitä jotain aivan mullistavaa uutta. Ystävyyttä. Lämpöä. Iloa!
Helsinkiläinen lasten psykiatri Tuulikki Saaristo puhuu tästä asiasta eräässä lehtihaastattelussa:
"Me suomalaiset", hän sanoo, "olemme erityisen syyllisyydentuntoista kansaa. Häpeä ja pelko on juurrutettu meihin syvälle. Anteeksi pyytämisessä sitä samalla joutuu myöntämään syyllisyytensä, sen ettei olekaan virheetön".
Hän jatkaa: "Usein itselleen anteeksiantaminen on kaikkein vaikeinta, etenkin kun on loukkaantunut kaikkein rakkaimman vääryyksistä tai ilkeistä sanoista. Mutta kun ensin siihen uskaltaa, on helpompi pyytää anteeksi toiselta".
Tämä viisas ammatti-ihminen myöntää, että anteeksianto puolin ja toisin on kyllä työlästä, mutta samalla sillä on parantava vaikutus.
"Kielteiset tunteet kuten viha, häpeä ja syyllisyys rasittavat fyysisesti. Pitkään jatkuttuaan ne saattavat uuvuttaa meidät täysin. Kun luopuu katkeruudesta, ihminen rentoutuu, uni alkaa maistua paremmalta, masennus ja ahdistus vähenevät."
-----------
Huomaamme: tämän päivän psykologinen viisaus antaa meille saman suunnan kuin ikivanha Raamatun viisaus:
| Armahtakaa toisianne.
Hyväksykää toisenne. Suvaitkaa toisianne. |
"Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niinkuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden", sanoo apostoli.
Ja Jeesus päivän vertauksessa kuninkaasta ja palvelijasta:
"Minä annoin sinulle anteeksi koko velan, kun sitä minulta pyysit. Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, niinkuin minä armahdin sinua?"
On hyvä panna merkille: kirkon opetuksessa on tämä, hyvin toivoa herättävä järjestys: ensin tulee Jumalan anteeksianto, armo. Sitten meidän eettinen velvollisuutemme: armahtavaisuus, lähimmäisen hyväksyntä.
Ensin evankeliumi, sitten laki. Jumala tietää miten ihmisen sydän pehmitetään:
H y v y y d e l l ä. Hän osoittaa laupeutta, hän armahtaa, hän antaa anteeksi. Jumala itse on hyvä. Isä-Jumalalla on avara syli. Hän on rakkaus, hänellä on rajaton armo.
Lapsi
ja sota
Hyvä seurakunta,
meille sotalapsille, kuten kaikille sodan ajan lapsille, sotaorvoille ja evakkolapsille ja muille, ehyt ja tasapainoinen elämä merkitsee myös, että pääsemme sopuun itsemme ja menneisyytemme kanssa.
Lapsi ja sota on rankka yhdistelmä.
Liian rankka, liian raastava ja julma. Sen moni meistä tietää.
Lapsi ei ymmärtänyt, miksi piti sotia.
Miksi pommikoneet vyöryivät ylitsemme?
Miksi koti piti jättää?
Miksi isän piti lähteä sotaan?
Miksi hän viipyi, miksi ei tullut takaisin?
Ja paljon paljon muita miksi-kysymyksiä... Pienen sieluun jäi paljon hallitsematonta tuskaa, pelkoja.
Sitten tuli uudet vaiheet: lähtö evakkoon, pois sodan alta, ero äidistä ja lähtö tuntemattomaan.
Suomen lasten lähettäminen tuhansittain ja taas tuhansittain turvaan Ruotsiin ja muihin pohjoismaihin oli mahtava operaatio, josta moni perhe ja moni meistä on yhä kiitollinen. Täältä Helsingin rautatieasemaltakin lapsia lähetettiin peräti 13 000 sotien aikana. Ensin heidät talutettiin juniin ja sitten laivoihin.
Hyvästä tarkoituksesta huolimatta kävi usein niin, että lasten oma kokemuksellinen näkökulma jäi huomiotta. Silloin lasta ei aina ymmärretty.
Nyt 70 vuotta myöhemmin tiedämme enemmän. Tiedämme sen mitä silloin ei tiedetty: myös lapsi koki itsessään sodan pelottavuuden. Sodan äänet ja tapahtumat sekä aikuisten pelot heijastuivat lapseen ja jättivät jäljen.
On tunnettua, että sotalapsiasiasta vaiettiin vuosikymmeniä. Muistot pysyivät "lukittuina". "Ne lukittiin lippaaseen", kuten joku kuvaili, "ja niitä kannettiin pitkään sisällä".
Aihe oli arka. Lasten poislähettämiseen liittyi paljon syyllisyyttä ja häpeää. Niistä ei puhuttu, elettiin epäaidossa tilanteessa. Sekä koko yhteiskunnassa että yksityisissä kodeissa.
Nyt elämme uutta, avoimempaa vaihetta. Sotalapsi-asia kiinnostaa tutkijoita, kirjoja ja elämäkertoja kirjoitetaan, elokuvia tehdään.
Tarinoita on monia. Joillekin meistä lähtö Ruotsiin avasi uuden, turvallisen ja onnellisen elämän ystävällisten ihmisten luona. Löysimme uuden kodin, kiinnyimme uusiin vanhempiimme. Emme olisi halunneet erota ja palata takaisin Suomeen.
Toisille meistä taas vieraaseen maahan lähtö, siellä olo ja takaisinpaluu nostattaa esille unohtumattomia mielipahan tunteita: hylkäämisiä, kipeitä eron ja erottamisen katkeria kokemuksia, muistoja ja syviä sielun traumoja.
Kaikille meille on yhteistä: menneisyyttä e m m e ole unohtaneet. Sen muistot ja jäljet ovat osa itseämme. Kannamme niitä mukanamme. Mutta - yritämme tervehtyä niistä. Joku meistä sanoikin: sotalapsuuttani on kestänyt jo yli kuusikymmentä vuotta.
Paha
voi muuttua hyväksi
Tänään kuulimme hyvän uutisen: "paha voi muuttua hyväksi".
Kuulimme kouluvuosilta tutun Joosef-kertomuksen. Muistamme mitä tapahtui. Veljet olivat kateudessaan ja vihassaan myyneet Joosefin orjaksi Egyptiin, vieraaseen maahan. Siitä seurasi vuosien kärsimystä ja surua Jaakobille. Hän itki kadonnutta poikaansa.
Lopulta, vuosien jälkeen veljesten rikos paljastuu. He katuvat. He pelkäävät, että nyt Joosef, korkeaan asemaan noussut Egyptin virkamies kostaa heille. Mutta ei. Joosef ei haudo kostoa. Hänen sydämensä on heltynyt. Joosef näkee tapahtuneessa syvemmän tarkoituksen.
"Te kyllä tarkoititte minulle p a h a a, mutta Jumala käänsi sen h y v ä k s i.
Joosef armahti veljensä, antoi anteeksi heidän rikoksensa. Syntyi sovinto. Sovinnolla oli kauaskantoiset arkielämään ulottuvat seuraukset. Mm. se koskettava asia, että Joosef sai vielä kerran nähdä ja syleillä isäänsä. Ja koko perhe pelastui nälkäkuolemalta, kun se sai mahdollisuuden muuttaa Egyptiin.
Joskus lapsena tunsin voimakasta vihaa Stalinia kohtaan. Eräänä maaliskuisena päivänä 1953 istuin kotiväkeni kanssa ruokapöydässä. Yllättäen kuulimme radiosta uutisen: Stalin on kuollut.
Muistan tuon hetken, sen helpottavan tunteen. Kaikki tunsimme samoin. Sukeutui keskustelu. Tuli tunne, kuin suuri taakka olisi otettu pois. Oman kommenttini muistan: "No, onpahan ukolla sitten kovat oltavat viimeisellä tuomiolla..."
Se oli pahansuopa, kostonmakuinen ajatus. Rippikouluikäisenä en ymmärtänyt enkä tiennyt, että paha voi kääntyä hyväksi.
-----------------
Elämässä niin voi kuitenkin tapahtua. Kun paha kääntyy hyväksi sen takana on Jumalan johdatus. Pahan voimia emme pysty poistamaan. Emme myöskään aina saa selkeitä vastauksia. On usein oltava kuin tyhjän päällä, epätietoisuudessa, pelkän uskon varassa. Raamatun ihmisetkin saivat tyytyä siihen.
Paha voi kääntyä hyväksi s i l l o i n k i n, kun olosuhteet pysyvät ankarina. Sen opettaa Joosef-kertomus. Jumala muuttaa ihmisen sydämen, ei aina ulkoisia olosuhteita. Mieli muuttuu. Jumalan Armon Henki saa sen aikaan.
Viha voi muuttua rakkaudeksi,
katkeruus kiitollisuudeksi,
epätoivo toivoksi.
Meillä sotalapsilla on oma yhdistyksemme, kuin oma seurakuntamme. Kerran kuukaudessa kokoonnumme Kampissa. Muistelemme menneitä ja katsomme tulevaisuuteen. Puhumme ja kuuntelemme. Hoidamme toisiamme ja itseämme. Toimimme ja iloitsemme. Sitä kautta mieli ja itsetunto vahvistuu, itseymmärrys lisääntyy.
Pari kuukautta sitten kysyin eräältä sotalapselta tavatessamme:
"Mitä sinulle kuuluu?"
"Hyvää", hän vastasi, "ei tarvitse enää itkeä...!"
Mitä sanoikaan Raamatun ihminen:
"On aika purkaa ja aika rakentaa,
aika itkeä ja aika nauraa,
aika valittaa ja aika tanssia,
aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä"
Sotaorpo Helena Haavisto on kirjoittanut kirjan 'Missä olit Taivaan Isä?' Hän kirjoittaa:
"Kun katson asioita taaksepäin, huomaan että kaikella on ollut tarkoituksensa.
Porras on aina porras uuteen, uutta luovaan vaiheeseen, mutkienkin kautta selviämiseen. Meille on annettu kyky ajatella ja saattaa mahdoton mahdolliseksi... Olen oppinut rakastamisen vaikeuden. Olen oppinut anteeksi antamisen tärkeyden - itselleenkin on opittava antamaan anteeksi".
* * *
* * *
kuva Maire Reeni
Sotaorpojen kuoro Sirpaleet lauloi messussa Tomi Kujansuun johdolla.
* * *
kuva Maire Reeni
Urkurina oli Hannele Filppula
* * *
kuva Maire Reeni
Viulua soitti sekä messussa että kirkkokahvilla sotalapsen lapsenlapsi Julia Lönnroth.
* * *
kuva Maire Reeni
Erkki Kokko haastatteli Anna-Mari Kaskista ja sotalapsi Leo Enckelliä sotalapsen kiitosvirren kirjoittamisesta ja muokkaamisesta kiitosvirreksi.
* * *
kuva Maire Reeni
Lopuksi Anna-Marin ja Leon kukitti kiitokseksi heidän koskettavasta työstään Helsingin seudun sotalapset ry:n varapuheenjohtaja Virve Kaskela.
* * *
Samassa yhteydessä pääkaupunkiseudun muut sodan lasten yhdistysten edustajat Paavo Kohtala/ Pääkaupunkiseudun sotaorvot ja Evakkolasten puheenjohtaja kertoivat toiminnastaan ja Roihuvuoren seurakunnalle esitettiin toivomus, että vuoden päästä voisi olla tällainen sotalasten messu, johon kaikki sodasta eri vaiheiden koskettamat lasten yhdistykset kaikki kutsutaan mukaan.
* * *
kuva Maire Reeni
Sotaorpojen kuoro Sirpaleet lauloi messussa Tomi Kujansuun johdolla.
* * *
kuva Maire Reeni
Urkurina oli Hannele Filppula
* * *
kuva Maire Reeni
Viulua soitti sekä messussa että kirkkokahvilla sotalapsen lapsenlapsi Julia Lönnroth.
* * *
kuva Maire Reeni
Erkki Kokko haastatteli Anna-Mari Kaskista ja sotalapsi Leo Enckelliä sotalapsen kiitosvirren kirjoittamisesta ja muokkaamisesta kiitosvirreksi.
* * *
kuva Maire Reeni
Lopuksi Anna-Marin ja Leon kukitti kiitokseksi heidän koskettavasta työstään Helsingin seudun sotalapset ry:n varapuheenjohtaja Virve Kaskela.
* * *
Samassa yhteydessä pääkaupunkiseudun muut sodan lasten yhdistysten edustajat Paavo Kohtala/ Pääkaupunkiseudun sotaorvot ja Evakkolasten puheenjohtaja kertoivat toiminnastaan ja Roihuvuoren seurakunnalle esitettiin toivomus, että vuoden päästä voisi olla tällainen sotalasten messu, johon kaikki sodasta eri vaiheiden koskettamat lasten yhdistykset kaikki kutsutaan mukaan.