"Silloin taivasten valtakunta on oleva tällainen. Oli kymmenen morsiusneitoa, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät sulhasta vastaan. Viisi heistä oli tyhmää ja viisi viisasta. Tyhmät ottivat lamppunsa mutta eivät varanneet mukaansa öljyä. Viisaat sitä vastoin ottivat lampun lisäksi mukaansa öljyastian. Kun sulhanen viipyi, heitä kaikkia alkoi väsyttää ja he nukahtivat. Mutta keskellä yötä kuului huuto: 'Ylkä tulee! Menkää häntä vastaan!' Silloin kaikki morsiusneidot heräsivät ja panivat lamppunsa kuntoon. Tyhmät sanoivat viisaille: 'Antakaa meille vähän öljyä, meidän lamppumme sammuvat.' Mutta viisaat vastasivat: 'Emme me voi, ei se riitä meille kaikille. Menkää ostamaan kauppiailta. Mutta kun he olivat ostamassa öljyä, sulhanen tuli. Ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssaan häätaloon, ja ovi suljettiin. Jonkin ajan kuluttua toisetkin saapuivat sinne ja huusivat: 'Herra, Herra, avaa meille!' Mutta hän vastasi: 'Totisesti, minä en tunne teitä.' "Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä."

Pimeä syksy on peittänyt harsoonsa luomakunnan, harmaa päivä seuraa toistaan. Kirkkovuosi rytmittyy sopivasti luonnon ja vuodenaikojen vaihtelun mukaan. Aiemmin tämä sunnuntai kantoi nimeä "kirkkovuoden lähinnä viimeinen sunnuntai", mutta nyt vietämme valvomisen sunnuntaita. Ainakin minusta nimitys tuntuu paremmalta. Se ei ole enää vain muistutus loppua kohti kulkemisesta, vaan tilanteeseen varustautumisen tärkeydestä. Käsillä olevaan vaikeaan aikaan, pimeään, ei pidä jäädä vain masentuneena kyhjöttämään, vaan sen voittamiseen pitää varautua, varautua kulkemaan pimeän läpi ja jatkamaan matkaa kohti valoa, kohti uutta.

Jeesuksen vertaus tyhmistä ja viisaista morsiusneidoista on yksi tunnetuimpia UT:n vertauksia. Se on myös hyvin mieleenpainuva. Veikkaanpa, että meidänkin joukossamme useimmat muistavat tämän kertomuksen jo koulun ala-asteelta tai alakansakoulusta. Eri asia sitten on vertauksen sanoman ymmärtäminen. Eräs vaikeus meidän, jotka olemme oppineet illan pitkään hämäryyteen ja vähitellen hiipivään pimeyteen, on ymmärtää, miten yllättävän nopeasti pimeä Jeesuksen ja hänen kuulijoittensa kotimaassa tuli. Moni on kokenut kertomuksen aika epäoikeudenmukaiseksikin. Voidaan miettiä ja kysellä, oliko morsiusneitojen vika, että öljy loppui. "En ymmärrä, mitä ne sillä öljyllä teki! Olisivat ottaneet mukaan kunnon taskulampun." "Niin - ja varapatterin!!! Miksei kukaan neuvonut?"

Mutta mietitäänpä hetki, miten paljon ja usein elämässä tulee vastaan yllättäviä hetkiä. Valmiutta ja toimintaa tarvitaan nopeasti. Kiiretahtisessa yhteiskunnassamme tähän on opetettu jossain määrin valmistautumaan. Kansalaisia on jo pitkään kehotettu hankkimaan ainakin välttävät ensiaputaidot, ensiapulaukut autoihin  ja kotiin sammutuspeitteet yllättävän tulenkarkaamisen varalle. Pienet lapsetkin tietävät hätänumeron, johon soittaa vaaran uhatessa - ja silti paljon yllättävää tapahtuu tässä maailmassa.  Melkein kaikki me muistamme vielä epäuskoisen järkyttävän tunteen, joka meidät valtasi kuullessamme Estonian uppoamisesta. Tai miten mietimme, olemmeko valveilla vai näemmekö painajaisunta, kun TV välitti koteihimme kymmenet kerrat kuvaa, jossa terroristien koneet lentävät suoraan valtavien liikepilvenpiirtäjien sisään. Nöyrästi meidän onkin muistettava, että kaikkeen me emme voi koskaan varautua. Silti tämän valvomisen sunnuntain sanoma meille kuuluu: "Valvokaa siis, sillä ette tiedä aikaa ettekä hetkeä."

Valvomisessa on kysymys yllättäviin tilanteisiin varautumisesta. Jeesus ei sanonut, että valvomisella me voisimme välttää yllätykset, mutta valmentautumisella olemme kypsempiä kohtaamaan yllättävät vaikeudetkin.

Raamatusta tiedämme, että tässä on kyse vielä suuremmasta ja ainutkertaisesta tapahtumasta. Nämä 10 neitsyttä eivät olleet tavallisissa arkiaskareissa vaan menossa sulhasta vastaan ja hänen kanssaan hääjuhlaan. Heidät oli kutsuttu tärkeään tehtävään, sulhasta vastaanottamaan ja käytännön mukaan oli aina suurempi kunnian osoitus sulhaselle, mitä pitemmälle morsiusneidot ehtivät häntä vastaan. Vertauksessa morsiusneidot edustavat itse morsianta, Kristuksen kirkkoa ja sulhanen on luonnollisesti Herra Kristus itse. Vertauksessa korostuu vahvasti kirkon jäsenten henkilökohtainen vastuu uskonelämänsä hoitamisesta ja oikeanlaisesta valvomisesta. Lopputulos kertoo hyvin selkeästi asian vakavuudesta: olemme matkalla suureen juhlaan, iankaikkiseen elämään ja jos oven takana kolkutellaan liian myöhään, ovi ei enää avaudu. "Minä en tunne teitä", kuuluu vastaus.

Me jokainen tiedämme ihan käytännön elämästä, ettei valveilla pysyminen ole aina helppoa. Ei konkreettisessa elämässä eikä myöskään kristityn vaelluksessa. Elämässä tulee jokaista vastaan niin paljon raskaita asioita, ikävää ja pettymystä, että päämäärä helposti katoaa silmien edestä ja silloin väsymys ja uni voi yllättää. Huomionarvoista ja toisin kuin tavallisesti miellämme, tämän Jeesuksen opetuksen mukaan itse nukahtaminen ei olekaan se kohtalokkain asia. Kaikki neidot nukahtivat, kukaan ei jaksanut loppuun asti valvoa, mutta hääjuhliin pääsivät vain ne, jotka eivät herättyään joutuneet kääntymään takaisin hankkimaan pimeässä haparoiden öljyä lamppuihinsa..

Ratkaisevaa uskon tiellä vaeltamisessa ei lopulta olekaan hereillä pysyminen vaan tiellä pysyminen. Viisaat olivat varautuneet siihen, että koko ajan ollaan menossa eteenpäin, silloinkin kun voimat ovat lopussa ja pitää levähtää. Kohtalokkainta on tiellä kääntyminen ja pimeässä yössä edestakaisin haparoiminen. Silloin eksymisen vaara on suuri, voittamaton. Pitää olla varautunut siihen, että varusteena on riittävästi sitä öljyä, joka auttaa näkemään tien myös pimeässä. Käytännössä minä ajattelen tämän tarkoittavan sitä, että pidämme asiamme sekä Jumalan että ihmisten kanssa sillä tavoin kunnossa, että olemme valmiit seuraamaan Jumalan kutsua myös tästä elämästä, silloin kun se kohdallemme tulee. Silloin ei tarvitse hätääntyneenä lähteä taaksepäin  hoitamaan asioita, joihin olisi ollut jo ennemmin tilaisuus. Silloin meidän lamppumme, vertauksen mukaan, valaisee tietämme. Vaikka vain askelen kerrallaan mutta se on riittävä.

Mistä tällaista öljyä sitten on saatavana? Meissä kenessäkään, ei parhaiten vaelluksessaan onnistuneessakaan ole sitä itsessämme. Ainoa lähde ovat Jumalan sanan lupaukset, jotka uskossa suostumme ottamaan vastaan. Raamatun sanan tutkiminen, lupausten omistaminen, ennenkaikkea anteeksiantamuksen omistaminen, rukous, yhteinen kristittyjen kokoontuminen ja ehtoollinen ovat sitä öljyä, joka pitää lamppumme palavana.
Tänään, valvomisen sunnuntaina, me vietämme myös isänpäivää. Tänne Tuomiokirkkoon on kokoontunut - niin uskon - iso joukko meitä, jotka jo pieninä tai hyvin nuorina menetimme isämme taistelussa "isänmaan, vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista." Näinhän sankarivainajien kotiin tulleessa marsalkka Mannerheimin kirjeessä sanottiin. Meille samoin kuin kaikille ja varsinkin jo lapsena isänsä menettäneille tämä päivä on vaikea päivä, vuodesta toiseen. Useimmat aikalaisemme ainakin muistavat isänsä - meillä monella ei ole minkäänlaista muistoa ja sitä vammaa, puutosta,  me koko vaelluksemme ajan kannamme itsessämme. Ja sen vamman kipua koen ainakin itse siirtäneeni usein myös läheisiini. Jokaisen kohtaamamme lähimmäisen silmistä me etsimme tahtomattamme isää, hyväsyvää ja hellää isää. Tämä kaipuu on ulkopuolisen vaikea ymmärtää ja usein olemme tulleet myös väärin ymmärretyiksi kaipuussamme.Meillä on vain kuvitelmamme, ikuinen odotuksemme ja pettymyksemme. Kuvitelmissamme kaikkien meidän isämme on - niin uskon - hyvä, voimakas, viisas ja ymmärtävä, sankari-isä. Vain omissa ajatuksissani uskallan joskus todeta, ettei kukaan ihminen oikeasti voisi olla sellainen kuin mielikuvitusisäni, mutta samalla totean myös että paljon vähempikin riittäisi. Isän katse, isän ääni, isän syli, isän kannustus, isän kiitos. Lapsena odotin aina, että isäni ilmestyisi minulle edes kerran, salaa, kenenkään muun näkemättä, niin että saisin pitää hänet hetken vain ja yksin itselläni.

Tänäänkin  meillä on suuri kaipuu ja ikävä, mutta meillä on myös nöyrä kiitos. Isämme olivat sukupolvensa muiden suomalaisten kanssa varanneet öljyä lamppuihinsa, varautuneet tulevaan. He olivat valmiit lähtemään taisteluun isänmaansa, vapautemme, lastensa ja kotinsa puolesta. He eivät nukkuneet eivätkä uskoneet monien tavoin, että on pysyvä rauha. He tiesivät, että kuolema oli sillä taistelun tiellä aina silmien edessä, mutta vapaus ja lasten ja lastenlasten elämä oli heille omaa elämää tärkeämpi. Kiitollisina, ikuinen isän kaipuu sydämissämme me sytytämme tänään kynttilämme isiemme muistoksi vaikka emme läheskään aina pääse sitä viemään haudalle eikä kaikilla ole edes hautaa tiedossaan. Ja te, joilla vielä on isä, muistakaa kiittää häntä. Sinun isäsi ei ehkä ole unelmaisä - kuten todellisuudessa meidän sotaorpojenkaan isät eivät olisi olleet - mutta hän on sinun isäsi, sellainen, miksi elämän kohtalot ovat hänet muovanneet. Hän ansaitsee sinun kiitoksesi. Lopulta mekin me joudumme luopumaan kaikesta, mitä me rakastamme, mutta Kristuksen seuraajina kuljemme kohti suurta juhlaa, iankaikkista elämää, jossa kohtaamme myös meille rakkaat läheisemme.

Tänään haluan ajatella myös hetken sitä, mitä me kaikki voimme ja meidän tulee tehdä täällä vaelluksemme aikana. Itselleni on kirkastunut yhä tärkeämmäksi pitää osaltani huolta siitä, ettei lähelläni olisi yhtään lasta, joka ei löydä rakkautta ja välittämistä kanssaan elävien aikuisten silmistä. Eikä lähelläni saisi olla yhtään nuorta, jonka tarvitsee herättää huomiota kyseenalaisin keinoin siksi, ettei kukaan välitä hänestä. "Minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette tehneet minulle."

Valvomisen sunnuntai, tuomiosunnuntaita edeltävä pyhä, muistuttaa meitä hereillä pysymisestä ja tiellä pysymisestä. Antakoon Vapahtajamme meille tahtoa ja voimaa ammentaa hänen rakkaudestaan öljyä lamppuihimme niin, että näemme vaeltaa kohti suurta hääjuhlaa ja matkalla sinne osoittaa rakkautta jokaiselle hänen luomalleen ihmiselle.

PALUU SOTAORPOTAPAHTUMIEN SIVULLE