logokuva



Logo PUHE TUOMIOKIRKON KRYPTASSA
6.10.2007
Kaatuneitten Omaisten Liiton
Hengellisillä- ja Kulttuuripäivillä
Helsingissä

Logo


Orvokki Harjuvaara


SOTAORVOT MENETTIVÄT ISÄNSÄ JA USEIN KOKO PERHEENSÄ

Arvoisat juhlavieraat
Rakkaat äidit, rakkaat sisaret ja veljet sekä muut täällä olevat ystävät!

Olen ensimmäistä kertaa puhumassa joukossa, jossa on näin suuri joukko yhdessä kaatuneitten puolisoita, sotaleskiä, ja meitä sotaorpoja. Koin tämän tilanteen etukäteen ensin hyvin vaikeana, kunnes oivalsin, että me kaksi joukkoa olemme kantaneet talvi- ja jatkosodan tuomat raskaimmat uhrit. Te menetitte oman rakkaan puolisonne, me menetimme oman isämme ja lapsuutemme turvan ja hoivan. Tänään saamme olla yhdessä jakamassa kaipaustamme ja kunnioittamassa menettämiemme läheisten muistoa. Sotaorpojen kohtalo on ollut vuosikymmenet vaiettu ja unohdettu. Sotalapset, evakkolapset ja monet muut ryhmät ovat olleet enemmän esillä, mutta sotaorvot vasta muutaman vuoden. Nytkin sotaorpojen itsensä toimesta.

Minulla on kodissani raameissa kirje, jonka arvelen olevan monen muunkin täällä olevan seinällä, marsalkka Mannerheimin ilmoitus sodasta.
Meitä muistuttaa isästämme puolisosta tai isästä vain haalistunut sotilaskuva ja tämä ilmoitus. ”Velvollisuutenani on ilmoittaa, että … on kaatunut isänmaan, vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista.”  Lopussa on vielä kehotus: ”Lohduttakoon teitä tietoisuus, että olette saaneet antaa Suomelle kalleimman uhrin.”
 
Minun on rehellisesti sanottava, ettei tämä tietoisuus ole juuri lohduttanut elämän vaikeissa ja kipeissä tilanteissa, jolloin olisimme tarvinneet enemmän kuin mitään muuta isän tukea. Sodissamme kaatuneet miehet olivat iältään nuoria, joten heiltä jäi pieniä lapsia arviolta 55 000. Monet sotaorvoista menettivät isän lisäksi myös koko perheensä, koska aina varsinkaan monilapsisten perheitten kouluttamattomilla äideillä ei ollut mahdollisuutta heistä huolehtia. Avustukset olivat riittämättömiä ja alkoivat liian myöhään ja äitien oli pakko antaa osa lapsistaan muitten huoltoon. Minun isäni kaatui talvisodan loppupäivinä 27-vuotiaana. Samanikäiselle äidilleni jäi muutaman hehtaarin maa-ala, huoneen ja keittiön käsittävä mökki sekä viisi lasta, nuorin tasan viikon ikäinen poika ja neljä tyttöä, vanhin 6-vuotias. Tuskinpa nykyajan nuori pystyy edes kuvittelemaan, miten vaatimatonta ja puutteellista elämä silloin oli! Äitini  ainoa mahdollisuus oli sijoittaa osa lapsista muualle koska se oli ainoa mahdollisuus pitää kaikki edes hengissä. Yksi sisaristani lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin, vanhin isän sukulaisiin ja minä jouduin äidin sukulaisiin.
 
Ratkaisu oli ymmärrettävä ja välttämätön, mutta kukaan ei siihen aikaan osannut ottaa huomioon lapsen tunne-elämää. Menimme yhdessä äidin ja yhden siskon kanssa mummolaan – elämäni ensimmäinen matka linja-autossa!  Varhaisin muisto lapsuudestani on aamu, jolloin heräsin lattialle laitetusta vuoteesta ja kuulin, että äiti ja sisko olivat jo lähteneet. Samalla tehtiin selväksi, että saan olla mummon ja naimattoman tätini luona niin kauan kuin ”he jaksavat pitää”.

Siirto kotoa ennestään tuntemattomien ihmisten hoitoon oli lapselle shokki. Myös sukulaiset elivät taloudellisesti tiukalla ja vieras lapsi sai usein kuulla olevansa taakka ja ”ylimääräinen suu” ruokapöydässä. Itsekin jouduin väliaikaisesti olemaan useammissa paikoissa ja jokainen siirto vahvisti tietoisuutta siitä, ettei kukaan välittänyt.
Kukaan ei kertonut todellista syytä kotoa pois joutumiseen ja se kasvatti uskomaan, että ei edes äiti halunnut minua pitää ja usein pohdin, olinko itse syypää kiertolaisuuteeni. Lisäksi taustalla kaivoi jatkuva pelko uusista siirroista. Koti ja perhe jäivät taka-alalle, opin ansaitsemaan olemassa oloni yrittämällä olla kiltti ja ahkera. 
Vanha mummoni ei osannut laittaa minua edes kouluun 7-vuotiaana, ennen kuin opettaja tuli kyselemään ikääni.  Aloitin koulun helmikuun 4.pnä ja jouduin tietenkin ryhmään, jotka kaikki tunsivat toisensa ja huomasin nopeasti olevani ainoa erilainen, sillä kaikki muuta asuivat omissa kodeissaan ja heillä oli molemmat vanhemmat. Minua oli kielletty kertomasta kenellekään sotaorpoudestani. Opettaja kysyi luokan kuullen vanhempieni nimiä ja isän ammattia. Muistin isäni nimen, Eino Eerik Teini ja ammatiksi ilmoitin ”herra”. Sellaista nimitystä olin kuullut joistain miehestä käytettävän. Sota-orpous oli vaiettu asia, pitkään.

Olin hyvin yksinäinen lapsi ja usein ajattelin isää ja toivoin, jos hän olisi sittenkin vain kadonnut sodassa ja palaisi. Pelkäsin kovasti, jos äiti ei muistaisi minun olemassaoloani ja jäisin edelleen mummon luo yksin. Olin oppinut lukemaan paljon ennen koulua ja mummolla oli kaksi kirjaa, Maamme-Kirja ja Vänrikki Stoolin tarinat, jossa olin viehtynyt Sotilaspoika runoon. Kuljin kouluun pimeinä aamuna yksin monen kilometrin matkaa ja karkottaakseni pedot ja vankikarkurit laulaa loilotin usein suurella äänellä: ”Kun viisitoista vuotta vaan mä kerran täyttää saan, samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan…” Miten onnellisia me saamme olla tänään siitä, ettei meidän eikä meidän lastemme ole tarvinnut käydä sotaan!. Sota on aina tragedia, eikä siinä ole voittajia, on vain uhreja.

Oppikouluun pyrin salaa ja ansaitsin välttämättömät tarpeeni hoitamalla lapsia ja harventamalla laajoja sokerijuurikasviljelmiä kesäisin. Sain vapaaoppilaspaikan yksityisessä yhteiskoulussa, jossa häpesin vaatetustani ja kotitaustaani, joita opettajatkin ruotivat siihen aikaan jopa koko luokan kuullen. Pian ansaitsin myös antamalla tunteja alempiluokkalaisille ja kesätöillä. Sisintäni jäyti ”irtolaisuuteni”, en kuulunut kenellekään, en ollut kenellekään tärkeä, en kenenkään oma. Olin katkera äidilleni, joka oli antanut minut pois, ei käynyt minua katsomassa eikä käsitykseni mukaan välittänyt minusta.
 
Vasta aikuisuuden kynnyksellä aloin etsiä perhettäni. Matkustin kotiini, jonne toiset sijoitettuina olleet sisarukseni olivat palanneet sodan jälkeen. Minä jäin ainoana muualle. Ensimmäiset kontaktini olivat suuri pettymys. Äiti ei osannut näyttää tunteitaan ja sisarukset pelkäsivät minun jäävän jakamaan kodin ahtautta ja niukkuutta. Niinpä itsenäistyin varhain ja olin kaikista riippumaton.

Vasta tullessani itse äidiksi saman ikäisenä kuin äitini oli jäänyt sotaleskeksi viiden lapsen kanssa, aloin ymmärtää sitä tuskaa, joka äitini täytyi kokea joutuessaan luovuttamaan lapsensa moneen eri paikkaan. Vasta keski-iässä olen oppinut tuntemaan sisarukseni, mutta suhde ei koskaan muodostu läheiseksi.  Sota vei minulta ja monelta muulta isän lisäksi äidin, sisarukset ja koko kodin.

Elämän kolhut, isän ikävä ja kaipuu ovat aina asuneet meidän sydämissämme. Osan tästä taakasta ovat joutuneet kantamaan myös puolisomme. Ei ole helppo olla henkilö, joka on samalla kertaa isä, aviomies/vaimo ja yhteisten lastemme isä/äiti. Isän ikävä ulottuu kauas meistä itsestämme ja omalla tavalla jättää jälkiään myös läheisiimme.
Meillä jokaisella on oma tarinamme, oma elämänhistoriamme. Mutta uskon, että kaipaus ja kipu, yksin ja vaille ymmärretyksi tulemisen kokemus on jokaiselle yhteinen, niin äideillemme kuin sisarillemme ja veljillemmekin.

Sotaorvot, samoin kuin sotalesket, ovat joutuneet sopeutumaan menetyksiin, mutta arvet ovat jääneet. Tänä päivänä toivon meidän jokaisen tietävän, etteivät nämä menetykset ja tuska ole meidän omaa syytämme, eivät myöskään äitiemme ja sisarustemme eikä niiden lähimmäisten, jotka edes yrittivät auttaa. Sota on tragedia, jossa ei ole voittajia, on vain uhreja. Vähintä, mitä odotamme, on, että meidät vihdoin nähtäisiin, meitä kuultaisiin ja meille suotaisiin turvallinen loppuelämä.

Minua on viime aikoina puhutellut erityisesti VT:n kohta ajasta, jolloin Mooses oli saattanut pitkän erämaavaelluksen jälkeen israelilaiset luvattuun maahan. Hän tiesi kuoleman läheisyyden ja puhui kansalle. Hän sanoi mm.: ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala. Sinua kannattavat ikuiset käsivarret.”
(5. Moos. 33:27).
Meidän suurista menetyksistämme on kulunut 60-70 vuotta. Me olemme selviytyneet näiden vuosien yli ja elämme vapaana vapaassa maassa. Tähän eivät omat voimamme olisi koskaan riittäneet. Meitä ovat kannattaneet meitä kaikkia rakastavan taivaallisen Isän käsivarret. Hän on meidän turvamme myös jokaisena hetkenä, jonka vielä saamme elää.
 




* * *

Sotaorpotapahtumien sivulle

www.sotaorvot.fi - etusivulle

* * *

Orvokki Harjuvaaran omille sotaorpouden sivuille