logokuva

Logo


Saarna kaatuneitten muistopäivän jumalanpalveluksessa
Helsingin Vanhassa kirkossa su 17.5.2009 klo 10


Teksti Luukkaan evankeliumi 11:5-13

"Jeesus sanoi vielä: "Kuvitelkaa, että joku teistä menee keskellä yötä ystävänsä luo ja sanoo: 'Veli hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Eräs ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään.' Toinen vastaa sisältä: 'Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään.' Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee. "Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät."

* * *

Tämän vuoden aikana tulee kuluneeksi 70 v sodan alkamisesta Suomen rajoilla. Vuosi vuodelta sodan aika etääntyy, mutta yhä me ajattelemme sodan vaatimia uhreja, yhä haluamme kokoontua viettämään kaatuneitten muistopäivää. Te, arvoisat sotalesket, rakkaat äitimme, muistelette tänään häntä, joka oli teille rakkain ihminen ja jonka kanssa te olitte valmistautuneet elämään koko elämänne – mutta toisin kävi.  Yhteinen elämänne oli tuskin päässyt alkamaan, kun sota erotti teidät ja teillä on vain muisto ja toisilla lapsi. Eräs opiskelutoverini on kirjoittanut Sotalesken laulun, jossa toistuu ajatus: ”Jäi pieni poika ja pala maata, en ilman toivoa olla saata.” On hyvä, että te olette täällä yhdessä meidän sotaorpojen kanssa.

Suurempi osa meistä täällä on sotaorpoja, joiden lähes koko elämä on kulunut isää kaivaten. Vain harvalla on jonkinlainen muisto isästä, toisilla on kirjeitä, melkein puhki luettuja, kaikilla ei sitäkään – vain oma mielikuvitus. Sodan aika etääntyy mutta yhä me kaipaamme.
”Kun ihminen vanhenee, niin vaivat nuortuvat”. Joitakin aikoja sitten eräs tuttavani kysyi  minulta närkästyneenä. ”Miksi te sotaorvot ja muut sota-ajan lapset olette nyt alkaneet puhua ja tuoda esiin kokemuksianne ja kärsimyksiänne? Nehän ovat olleita ja menneitä. Te olette elämänne eläneet ja pärjänneet niin kuin muutkin. Turha niistä on enää puhua.”

Monet ihmiset ajattelevat kuten tämäkin tuttava. Niin – miksi? Miksi me kysymme, mitä minulle on tapahtunut? Miksi juuri minulle?
Veteraanipäivänä katselin silloin flunssassa olleen 7-vuotiaan pojanpoikani kanssa valtakunnallisia juhlia ja juhlapuheesta jäi mieleeni sana: Kansakunnalla, joka ei tunne menneisyyttään, ei ole myöskään tulevaisuutta.
Kansakunnan on kokonaisuutena tunnettava menneisyytensä, mutta myös yksityisen ihmisen on tunnettava oma historiansa voidakseen suunnata rauhallisesti tulevaan. Siksi on tärkeää, että me vihdoin opimme tietämään ja ymmärtämään myös sen, miksi vasta nyt. Miksi me nyt ikävöimme ja kaipaamme isäämme/puolisoamme?


Meidän lapsuutemme aikoihin vaiettiin vaikeista asioista. Minä, joka olin sodassa kaatuneen isäni lisäksi menettänyt yhteyden koko muuhun perheeseeni, kysyin tavattuani nuorena aikuisena äitini, miksi hän antoi minut pois eikä edes pitänyt yhteyttä, oli ainoa vastaus: ”Silloin kaikki vain oli niin vaikeaa!” Ja nopeasti puhe siirrettiin johonkin helpompaan asiaan. Olen varma, että sama kokemus on monella muullakin täällä olevalla. Silloin ei ollut tapana puhua vaikeista asioista, luotettiin tai ainakin toivottiin, että ne poistuvat tai unohtuvat vaikenemalla. Opiskeluiässä tuli aika, jolloin ei liioin saanut puhua sodasta ja sotaorpoudesta, tuli suomettumisen aika. Minä esim. aloitin teologian opiskelun 100 muun nuoren joukossa, mietin paljon sotaorpouttani ja luulin olevani kurssillani ainoa sotaorpo. Vasta kymmenien vuosien päästä olen saanut eri kautta tietää, että meitä oli useampia. Opiskelun jälkeen tai usein jo sen aikana alkoi työn tekeminen, sitten opintovelkojen maksu ja moni perusti perheen, elämä oli työntäyteistä. Vasta lasten aikuistuttua ja itse eläkkeelle siirryttyämme on tullut aikaa ajatella omaa elämäämme ja sen kulkua. Moni on yllättynyt, kuinka rajuina ne ajatukset ja kysymykset ovat tulleet.


On mielenkiintoista, kuinka monessa sodan jalkoihin lapsena joutuneissa, erilaisiin  ryhmiin kuuluvissa on samoihin aikoihin herännyt samoja kysymyksiä:
-    Mitä minulle oikein tapahtui?
-    Miten tapahtunut on vaikuttanut elämääni?
-    Entä jos näin ei olisi käynyt, millaiseksi elämäni kulku silloin olisi muodostunut?


Sotaorpojen lisäksi esim. sotalapset, evakkolapset, saksalaisten sotilaitten lapset ja eri syistä vangitut lapset miettivät näitä kysymyksiä, välillä yhdessä, välillä kukin omana ryhmänään. Kohtaloita ei vertailla keskenään, jokaisen lapsen kärsimys sodan tähden on kohtuutonta. Sodassa ei ole voittajia, on vain uhreja.


Tämä maa ei olisi meille niin rakas, ellemme tietäisi ja tuntisi sitä hintaa, mikä siitä on maksettu. Suunnilleen jokaisen suomalaisen kirkon vieressä on sankarihautausmaa, yhteensä niitä on 622, jonne on kätketty yhteensä 93 000 kaatuneen maallinen maja, se mikä oli jäljellä ja mikä saatiin kotimaahan tai sitten siunattiin poissaolevana.  Heitä me muistamme tänään suurella kunnioituksella ja kiitollisuudella, mutta me sotaorvot ja -lesket myös itkien ja kaivaten. Tammenlehvän ja Kaatuneitten muistosäätiön kauniissa juuri julkaistussa muistoilmoituksessa on sanat: ”Muisto kivessä on merkki elämästä.” Muista sinäkin ja elämä jatkuu.


Kaatuneitten muistopäivä sattuu – kuten jo kuulimme – rukoussunnuntaiksi. Saarnateksti kertoo hellittämättömästä uskosta ja siitä, että Jumala viimein vastaa meidän rukouksiimme. Sotalesket ja sotaorvot,  samoin muut sodan uhrit tietävät ja me olemme varmasti jokainen kokeneet, että vastaus harvoin tulee kuin  paluupostina ja samoin harvoin juuri sellaisena kuin mitä olemme toivoneet ja pyytäneet. Luulen, että monet meistä, erityisesti ne, jotka eivät nähneet kaatuneen isän ruumista, ovat laillani toivoneet ja ehkä rukoilleet, että isä sittenkin olisi jäänyt eloon ja saapuisi jossakin vaiheessa luoksemme. Näin ei ole tapahtunut, mutta Jumala on vastannut niin, että me saamme elää vapaina maassamme, kohottaa oman siniristilippumme salkoon vapauden symbolina. Tekstin mies ei pyytänyt ystävältään leipää koko loppuiäkseen, vaan ainoastaan sen verran, että hän voi tarjota vieraalleen. Pyhässä maassa siihen aikaan oli valtava loukkaus, jos isäntä ei tarjonnut mitään vieraalle. Ei ajatus ihan outo ole meillekään, ei varsinkaan edelliselle sukupolvelle. Muistamme lapsuudestamme, ettei ainakaan maalla vieraita juuri erikseen kutsuttu, mutta kun heitä tuli, pannu nostettiin heti tulelle – siihenkin aikaan, kun tarjottavana oli vain korviketta!
Mies, jolta naapuri Luukkaan kertoman mukaan tuli apua pyytämään, oli vaivaantunut. Hän oli nukkumassa lastensa kanssa ja koki ilmeisen kohtuuttomana  nousta vuoteesta ja lähteä antamaan leipää naapurilleen. Tämä oli kuitenkin sitkeä eikä lopettanut avunpyyntöjään ennen kuin oli saanut myönteisen vastauksen. Sinnikäs pyyntö tulee kuulluksi.

Työnteko ja rukoileminen on usein sisäistetty elämän tärkeiksi asioiksi. Tuoreimmankin Gallupin mukaan kolme neljästä suomalaisesta on oppinut lapsena ainakin iltarukouksen. Rukous on vaikeinta silloin, kun mielen täyttää huoli ja ahdistus. Sanoja ei löydy, on vain hajanaisia ajatuksia, huokauksia – ja samalla avoimuutta Jumalan edessä. Se on aidoin rukous. Se riittää. Jumala tuntee meidän sisimmätkin ajatuksemme, vieläpä paremmin kuin me itse. Meidän on vain muistettava, ettei Hän ole vastausautomaatti, Hän on elävä persoona ja hänellä on omat aikansa. Rukouksesta on myös sanottu, että se on ihmiskunnan vanhin terapiamuoto.
Rukous todella kantaa ja kannattaa meitä. Se kantaa meitä eteenpäin myös elämämme vaikeimpien aikojen ja kohtaloitten yli. se on kestävä silta Vapahtajan ja taivaallisen isämme hoitoon ja yhteyteen.

Orvokki Harjuvaara



Suomen Sotaorpojen sivulle            Pääkaupunkiseudun Sotaorpojen sivulle