Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Jeesukselta Kristukselta, Vapahtajaltamme.

Meillä on tänään rukoussunnuntai ja kaatuneitten muistopäivä. Molemmat aiheet ovat olleet hyvä syy tulla kirkkoon, Jumalan perheväen yhteiseen jumalanpalvelukseen. Tähän kirkkoon on saapunut oman srk-väen lisäksi monia sotaorpoja ja muita sodissamme kaatuneitten omaisia. Näin haluamme muistaa ja kunnioittaa  niiden miesten ja naisten elämäntyötä, jotka ovat antaneet henkensä ja toiset terveytensä tämän kauniin ja meille rakkaan isänmaan puolesta, he ovat lahjoittaneet meille vapaan isänmaan. Saamme myös täällä hiljaisuudessa mietiskellä ja purkaa sitä vuosikymmenet meissä asunutta menetyksen kipua, usein katkeruuttakin ja ikuista kaipuutamme omasta isästä tai muusta läheisestä. Useimmat meistä sotaorvoista ovat olleet niin pieniä isän kaatuessa, ettei meillä ole edes haaleatakaan muistikuvaa isästä. Lukuun ottamatta omia mielikuviamme. Tuskin mikään muu kirkkovuoden sunnuntai sopisi tähän tutkisteluun paremmin kuin juuri rukoussunnuntai. Ikävämme ja kaipuumme vie meidät rukoukseen.

Rukoussunnuntain latinalainen nimi on rogate ja se merkitsee anokaa, rukoilkaa. Rukoussunnuntaita tiedetään vietetyn ainakin 300-luvulta alkaen, jolloin siihen asti pakanalliset kulkueet muuttuivat kristillisiksi rukouskulkueiksi. Nämä kulkueet suuntautuivat keväisille kylvöpelloille, joilla rukouksessa pyydettiin siunausta vuodentulolle, ts. hyvää satoa. 400-luvulta alkaen tiedetään rukouskulkueitten ajankohdan olleen juuri tästä sunnuntaista alkaneet päivät helatorstaihin asti, siis juuri nämä alkavan viikon kolme arkipäivää.

Tälle sunnuntaille aikojen kuluessa valitut ja valikoituneeti Raamatun tekstit puhuvat meille rukouksesta.
Psalmiteksti Daavidin virrestä 40:2-6 ”Hartaasti minä odotin Herraa, ja hän kumartui minun puoleeni ja kuuli huutoni…”

Vanhan Testamentin teksti 2.Moos.17:8-18 kertoo israelilaisten ja amalekilaisten taistelusta. Israelilaiset olivat voitolla niin kauan kuin Mooses jaksoi kädet kohotettuina rukoilla. Kun voimat uupuivat, hänelle tuotiin kivi istuimeksi ja Aaron ja Hur kannattelivat hänen käsiään ja voitto saatiin. Hyvin selkeä kuva siitä, miten me tarvitsemme toisiamme, auttamaan, tukemaan ja kannattelemaan, silloin kun omat voimat loppuvat. Loppuvat joskus elämän kolhuissa niin tyystin, ettei edes rukoilla juuri jaksa.

Jaakobin kirjeestä 5:13-16 kuulimme tutun ja samalla aina uuden ja häkellyttävän lupauksen rukouksen kuulemisesta. Neuvot yhteisestä rukouksesta kärsimyksen ja sairauden kohdatessa ja lopuksi: ”Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan.”

Rukouspäivä sekä nimikkeineen että teksteineen vie meidät miettimään ensiksikin sitä, mitä rukous pohjimmiltaan on. Toinen näkökulma on miettiä, mitä ja minkälaisia lupauksia rukoukseen liittyy, niistähän monet mainituista Raamatun teksteistäkin puhuvat. Jeesus itse on meille rukouksen esikuva ja samalla suuri esirukoilijamme.

Luukkaan taltioima päivän värikäs ja puhutteleva evankeliumiteksti sijoittuu tilanteeseen, jossa opetuslapset olivat pyytäneet Jeesusta opettamaan  heitä rukoilemaan. Jeesus oli silloin opettanut heille Isä meidän - rukouksen. Tuon tutun, josta ainakin minä joudun yhä uudelleen toteamaan, että siihen sisältyy itse asiassa kaikki, mitä ihminen voi Jumalalle sanoa tai Jumalalta pyytää. Tai toisin sanoen kaikki, mitä ihminen tarvitsee.

Tuon opetuksen jälkeen Jeesus esittää varsin värikkään esimerkkikertomuksen ihmisestä, joka menee keskellä yötä ystävänsä luo pyytämään kolmea leipää voidakseen valmistaa ruokaa yllättäen vierailulle tulleelle ystävälleen. Tilanteesta kehkeytyi varsinainen taivuttelu-väittely. Lopulta mies sai mitä hän oli tullut pyytämään. En liene ainoa, joka tuota kertomusta lukiessaan on joskus miettinyt oliko kuvauksen henkilö rohkea vai röyhkeä.  Hämmästyttävää röyhkeyttä  -  vai ihailtavaa rohkeutta ja periksi antamattomuutta. Mutta joka tapauksessa Jeesus kertoo, että Taivaallinen Isä antaa lahjoja lapsilleen monin kerroin varmemmin kuin ihminen auttaa toista, viisaammin kuin isä lapsiaan.

Rukous on ihmeellinen asia. Se on luonnollisin ja tutuin tapa meille pitää yhteyttä Taivaalliseen Isäämme, tuttu melkein kaikille niillekin, jotka eivät välttämättä niin kovin paljon uskosta välitä. Me tiedämme, että Jumala on sekä uskon antaja että  kaikkien muitten lahjojen antaja. Me emme kuitenkaan voi millään tavoin ansaita Hänen lahjojaan, hän antaa kaiken armosta ja omasta tahdostaan. Usein rukouksemme jääkin vain pieneksi huokaukseksi mielessämme emmekä läheskään aina edes ajattele, että saisimme vastauksen rukouksiimme.

Nyt kuitenkin tämä esimerkki antaa ymmärtää, että hellittämätön rukous voi vaikuttaa johonkin, se voi muuttaa suorastaan Jumalan toimintaa. Mies, jolta toinen meni leipää pyytämään, vastusteli ensin ihan ymmärrettävin syin: hän oli nukkumassa, samalla matolla vieri vieressä lastensa kanssa, niin kuin tuossa maassa oli tapana. Lopulta hän kuitenkin nousi ja antoi ne pyydetyt leivät. Ymmärtääksemme tämän ja voidaksemme soveltaa sen omaan lähestymiseemme Jumalaan meidän on tarkasteltava ennen kaikkea omia asenteitamme. Onko rukouksessa pyytämämme asia niin tärkeä, että olemme valmiit uudelleen ja uudelleen pyytämään, anomaan, vaatimaan, jopa kerjäämään? ”Mihinkä me menisimme kerjuuta jos häpeisimme?”

Jeesuksen esimerkkikertomuksen henkilö uskalsi vaatia, tinkimättä selittäen, miksi vaatii: palvellakseen ystäväänsä. Tämä henkilö myös odotti saavansa pyytämänsä. Hän ei langennut ylpeyteen eikä epäuskoon, koska hänellä ei kerta kaikkiaan ollut muuta mahdollisuutta kuin saada apua. Miten on, uskallammeko me, sinä ja minä oikeasti odottaa, että Jumala antaa meille sen, mitä pyydämme?

Tiedän, että jokaisella meillä varmasti olisi joukko esimerkkejä rukouksista, joihin ei ole tullut vastausta, pyynnöistä, jotka ovat jääneet täyttymättä. Siksi me usein jätämme pyytämättä ja alamme katkeroitua. Olisiko ratkaisu näihin ongelmatilanteisiin kuitenkin aikakäsityksemme? Olemme hetken lapsia, kaikki pitäisi saada heti, vastauksen pitäisi tulla paluupostissa. Näyttää jopa siltä, että kun tiedonkulku sähköpostilla ja kännykällä tekstiviesteineen on monin kerroin nopeutunut, niin me olemme tulleet yhä malttamattomammiksi? Enää ei tarvitse juosta postilaatikolle katsomaan, vaan riittää kurkistus tietokoneen tai taskupuhelimen ruudulle. Jos ei vastaus tule heti, toteamme helposti, ettei taaskaan vastattu.

Jumalan toiminta-aikataulu on kuitenkin kerta kaikkiaan erilainen. Hän tietää meidän tarpeemme ja hän todella tahtoo auttaa kuten rakastava vanhempikin tahtoo auttaa lastaan. Toimitusaika kuitenkin vaihtelee. Suuressa viisaudessaan Jumalalla on oma aikataulunsa ja hän kasvattaa meitä kärsivällisyyteen ja toisaalta hän tietää, ettei kaikki pyytämämme olisi meille hyväksi. Hän näkee elämänkaaremme eteen- ja taaksepäin kokonaisuudessaan, me näemme vain kappaleen matkaa kerrallaan. Joskus käy myös niin, että itsekin joskus huomaamme, että oli hyvä kun ei kaikkiin rukouksiin tullut pyytämäämme vastausta. Olennaista on, että luotamme Jumalan toimivan parhaaksemme silloinkin, kun hän ei vastaa toivotusti.

Mehän tiedämme tämän – ja kuitenkin me olemme malttamattomia odottaessamme Jumalan vastauksia elämässämme. Usein alamme itse järjestellä hätäisesti asioita ja saamme aikaan vain sotkun.

Nea opetteli ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä ja se oli hänelle poikkeuksellisen vaikeata. Sisukkaasti harjoitteli ja eräänä päivänä hän soitti minulle ja sanoi: ”Nyt minä osaan jo melkein ajaa, muutama pikkujuttu vielä puuttuu.” Kysyin, mitä ne olivat ja hän vastasi: ”No liikkeelle lähtö ja pysähtyminen, niin ja mutkissa kääntyminen.” Minun täytyi  melkein purra kieleeni, etten kysynyt, mitä hän sitten oikein osaa. Mutta muutaman päivän kuluttua hän oppi ajamaan. Mutta hänen asenteessaan oli niin paljon oppimista aikuiselle, että sitä saa opetella kauan. Me tuijotamme aina siihen, mitä me emme osaa, lapsi osaa nähdä sen, minkä jo osaa. Ja siitä asenteesta vanhemmat ja isovanhemmatkin iloitsevat.

Rukouspäivänä ja kaatuneitten päivänä voimme katsella elämäämme Jumalan huolenpidon näkökulmasta. Mekin, jotka olemme kasvaneet pienestä asti ilman isän hoivaa ja rakkautta ja turvallisuutta, olemme kuitenkin saaneet kokea taivaallisen Isän rakkautta. Sitä rakkautta ja huolenpitoa saamme edelleen häneltä pyytää ja uskoa saavamme. Me kaikki saamme tuoda hänen eteensä iloisen kiitoksen ja kaipaavan surun ja pyytää häneltä apua. Hänen vastauksensa meille on: ”Jos siis te..."