Vietämme tänä toukokuisena sunnuntaipäivänä sekä rukoussunnuntaita että sodissa kaatuneitten sankarivainajiemme muistopäivää. Tämän kunniaksi on tänään nostettu vapaan Suomen siniristiliput liehumaan puhtaan sinistä kevättaivasta vasten, vapaan Suomen itsenäisyyden symboli! Rukous ja sota - joihin tämä päivä väistämättä mielemme johtaa - eivät kuitenkaan ole toisistaan irrallisia asioita. Lieköhän esim. Suomessa koskaan rukoiltu niin paljon kuin juuri sodan aikana? Te, rakkaat kuulijat, jotka muistatte sodan aikaa, voisitte kertoa varmasti omasta kokemuksestanne, miten harras rukous nousi päivittäin ja joskus öisinkin sydämestänne Jumalan puoleen. Omien rakkaitten puolesta, isien, poikien, veljien ja maan vapauden puolesta. Näiden rukousten kuulluksi tulemisen osoitus on, että meillä tänään on vapaus kokoontua kirkkoon kiitos- ja rukousjumalanpalvelukseen.

Meillä täällä Helsingin Vanhassa kirkossa on tänään aika pitkälle Pääkaupunkiseudun sotaorpojen toteuttama jumalanpalvelus ja taitaapa olla niin, että iso osa meistä täällä olevista kuuluu tähän ryhmään, sotaorpoihin tai muihin läheisen sodissa menettäneisiin. Kun me olemme eläneet aikoja, jolloin ei ollut lupa edes ääneen puhua sodasta ja sen seurauksista maassamme ja elämässämme, osaamme antaa tälle mahdollisuudelle arvoa ja haluankin tässä yhteydessä kiittää Tuomiokirkkoseurakuntaa tästä hienosta etuoikeudesta..

Rukoussunnuntain evankeliumiteksti on katkelma Jeesuksen pitkästä jäähyväispuheesta hänen valmistautuessaan ristin kärsimykseen ja kuolemaan, sovitustyöhönsä, jota varten hän maailmaan tullut. Kolmen vuoden ajan hän oli päivittäin opettanut kanssaan vaeltanutta ryhmää ja nyt oli aika antaa viimeiset ohjeet. Sisältö on kaksinainen: elämä ei tule olemaan helppoa, maailmassa on ahdistus ja tuska, mutta toisaalta rukouksessa on avoin tie isän luokse, hänen joka kuulee kaikki pyyntömme ja huokauksemmekin. Hän ei salaa sitä, että maailmassa tulee olemaan ahdistus, mutta lupaa olla kanssamme.

Tämän rukoussunnuntain evankeliumitekstissä  on Jeesuksen lupaus: "Mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille." Mahdottomalta kuulostava lupaus - monen kokemus todistaa toista. Olen tätä usein miettinyt ja jotenkin minulle on auennut kaksi erilaista näkökulmaa:

- Meidän  tulisi varmaan paljon syvemmin miettiä, mitä asioita pyydämme kaikkivaltiaalta Jumalalta Jeesuksen maailman Vapahtajan nimessä. Emmehän me maallisissakaan asioissa suuntaa jokaista pikku pyyntöämme ja toivomustamme suoraan maan hallitsijalle, vaan teemme itse oman velvollisuutemme ja käytämme virallisia teitä. Ja kerran sanoin eräälle ystävälleni, joka oli auttanut minua eräässä asiassa, että minä olen rukoillut, että soittaisit minulle. Hän vastasi minulle: "Mutta sinullahan on puhelin ja minun numeroni! Ei Jumala tee sinun puolestasi sitä, minkä voit itsekin tehdä."
- Toiseksi: Jeesus ei lupaa, että Jumala toteuttaisi meidän rukouksemme tietyssä aikataulussa. Usein löydän itseni pyytämässä jotakin ja kertomassa Jumalalle, että minä en enää kestä! Ja kun vastaus viipyy, saan kuitenkin huomata, että olen edelleen hengissä, olen kestänyt - siis Jumala on auttanut ja näin vastannut rukoukseeni. Rukous on ennen kaikkea sitä, että me antaudumme Jumalan varaan, Jeesuksen esimerkkiä seuraten uskaltaudumme kohtaamaan kaiken, mitä elämä tuo, ilot ja onnen hetket, mutta myös surut ja raskaat koettelemukset.

Sota ei ole vieras meidänkään aikamme maailmassa - eikä rukous. Me olemme kaikki järkyttyneinä lukeneet niistä hirvittävyyksistä, julmuuksista ja ihmisoikeusloukkauksista, joita tänäkin päivänä sodan ja sorron alaisissa maissa tapahtuu. Joka päivä TV välittää meille kuvia itkevistä, runnelluista ihmisistä, kostoa ja vihaa vannovista ihmisistä ja turvattomina ja toivon menettäneinä itkevistä lapsista, joiden silmistä luottamus ja elämän ilo on kadonnut. Voimme vain hämmentyneinä kysyä, eikö ihmiskunta opi mitään omista virheistään! Me kauhistelemme vielä, miten toisen maailmansodan aikana miljoonat ihmiset menehtyivät Hitlerin tai Stalinin toimesta ja kysymme, miksei kukan tehnyt mitään! Samaa tapahtuu nyt - eikä meillä ole keinoja estää niitä. Väkivalta, riisto ja julmuus vain lisää vihaa ja verenvuodatusta - ei koskaan lopeta niitä. Jumala tarkoitti ihmisen viljelemään ja varjelemaan elämää, rakastamaan eikä tuhoamaan.

Vietämme kaatuneitten muistopäivää. Sodan raskaat koettelemukset osoittavat, että monet monet rukoukset jäivät vaille senlaatuista vastausta kuin oli pyydetty. Kaatuneita tuli paljon ja me kunnioitamme tänään heidän muistoaan, kiitämme heidän uhristaan ja kiitämme siitä, että Jumala on pitänyt meistä huolen tähän päivään asti. Samalla ne meistä, joiden elämän sota ratkaisevalla tavalla muutti, muistelevat siihen liittyviä asioita.

Minun isäni, 27-vuotias jalkaväen korpraali, kaatui talvisodan lopussa, maaliskuun 9. pnä 1940 Viipurin lähellä Kärstilänjärven jäällä. - Olen kuullut, että Pirkko Helenoron isä kaatui samana päivänä. - Isäni jätti jälkeensä 27-vuotiaan lesken ja viisi lasta, viikon ikäisen pojan ja neljä tyttöä, vanhin oli 6v ja minä nuorin tytöistä 1,5v. Lisäksi jäi huoneen ja keittiön keskeneräinen mökki ja muutama hehtaari peltoa.
Äidiltäni ei kysytty, miten hän selviää, ei ollut sosiaaliturvaa, ei mitään. Ei ollut myöskään vaihtoehtoja. Olen usein miettinyt, kuinka moni tämän päivän nuorista suomalaisnaisista tuosta urakasta olisi selvinnyt eteenpäin. Talvisota päättyi maaliskuun 13. mutta äitini talvisota päättyi 48 v 10 kk myöhemmin -tammikuun 9. 1990, kun hän siirtyi ikuisuuden rajan yli. Jollakin käsittämättömällä tavalla hän selvisi - minut, tytöistä pienin ja vaikeahoitoisin, sijoitettiin sukulaisten "kiertopalkinnoksi" - kuka milloinkin pystyi ottamaan ja seuraavaksi vanhin lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin. Vasta aikuisena olen tutustunut sisaruksiini, mutta isää olen etsinyt koko ikäni - siinä on minun elämäni suurin suru.

Meitä on täällä monta, sotaorpoja ja ehkä joku sotaleskikin, joiden sota jatkuu yhä. On vielä myös lukuisa sotainvalidien ja veteraanien joukko. Monet kantavat sodan kipeitä vammoja ruumiissaan, me monet sielussamme traumaa, jonka kipu hellittää vasta kun elämä tässä ajassa on päättynyt. Lapsuuteni kotipitäjässä Yläneellä oli kirkkoherrana Jaakko Haavio - syntymästä 100 v ensi kesänä - ja hän kertoo elämäkertasarjansa osassa Ajalla vaaran vaivan ajatuksistaan käyntinsä jälkeen kodissani:

Kaatumisilmoitukset tulivat puhelimitse pappilaan. Tehtäväni oli viedä ne henkilökohtaisesti perille. Mitä muuta tehtävää tahansa olisi varmaan sodankin aikana ollut helpompi suorittaa kuin tätä. Kun ajoin hevoseni talon tai mökin pihaan, näin ikkunassa ryhmän pellavapäisiä lapsia. Lapset katoavat. Tiedän heidän rientäneen äidin luo julistamaan: Pappi ajoi pihaan! Olen näkevinäni äidin vaipuvan lavitsalle - nytkö siis on meidän vuoro? Hän on arvannut tuloni syyn. Olenhan liikkunut kuin kuoleman enkeli pitäjällä viime aikoina. Siinä hän istuu, nuori leski helmoissaan pienet tytöt: Lea, Helli, Anja, Aili, sylissä maalisk. 2. päivänä syntynyt vielä kastamaton poika.
Isänmaan puolesta - miten sanat saattavat kumista tyhjyyttä, vaikka ovat täynnä totta. Nyt tuntuu todemmalta iäinen isänmaa. Kun luen sodan aikaisia muistiinpanojani Yläneen lukuisista kaatuneista, heidän perheistään ja käynneistäni raskaita viestejä viemässä, hätäännyn. Kykeninkö hoitamaan virkani? Tajusinko alkuunkaan, miten suurista asioista oli kysymys? Honkaniemi, Leipäsuo, Vuosalmi, Tali, Taipale, Viipuri, Näätälä, Summa, Kärstilä - siellä ja moniaalla muualla taistelivat ja kaatuivat seurakuntani miehet, nuoret, parhaassa iässä olevat.
Valkeita arkkuja tuli. Ruumiita tuli ilman arkkujakin, järkyttäviin asentoihin jäätyneitä suurissa puulaatikoissa.
Omaisille oli vainajan kotiin saaminen suuri lohdutus: "Tiedättekö, hänellä oli niin kaunis hymy huulillaan. Hänen toverinsa kertoivat, että hän sai konekiväärisuihkun päähänsä ja kaatui heti. Voi, kun osaisi voittaa katkeruudentunteensa.

Isäni aavisti kuten kuulemani ja lukemieni tietojen mukaan monet muutkin sen, ettei enää palaa rintamalta kotiin. Kirjeessään adventtina 1939 hän hyvästeli lapsensa, kirjoitti testamenttinsa.

Me olemme kulkeneet raskaan tien tähän päivään asti. Ja kaikki sotaorvot olemme jo sitä ikäpolvea, ettei inhimillisesti ajatellen tiemme enää juuri helpommaksi muutu. Mutta meillä on lupaus: "Maailmassa teillä on ahdistus, mutta olkaa turvallisella mielellä, minä olen voittanut maailman." Uskossa ja luottamuksessa taivaalliseen Isän johdatukseen me jaksamme levittää rohkeutta ja toivoa myös niiden ihmisten elämään, jotka meille on annettu, lastemme, lastenlastemme, keskuudessa elävien sotavammaisten ja veteraanien ja monien muiden elämään. Lasse Heikkilä on kirjoittanut sanat lauluun Viimeiset veneet. Se päättyy sanoihin:

"Huominen päivä, jos kädestä Herran joillekin meistä viel' annetaan,
rukoillaan rohkeutta ihmisen verran sielulla sielua koskettamaan."

"Sinun rauhasi anna mulle, elon kohtalot kirkastain. En mä pyytänyt tyyntä tietä, Sinun tahtosi tietä vain. Isän silmä, sä hellin valvo, Isän rakkaus johda, vie. Koti taivahan kaukaa siintää, kotipolku on armon tie."